Media Hamasin sotapropagandan osapuolena

Olen useasti muistuttanut siitä, että Gazassa ei ole vapaata lehdistöä eikä lehdistön vapautta. Islamonatsistinen Hamas hallitsee mediaa. Lisäksi lukuisat toimittajat ovat jo paljastuneet olleensa Hamasin sisällöntuottajia. Nykyisen konfliktin tiedonvälitys seurailee Suomessakin Hamasin mediastrategiaa.

Vai oletteko nähneet suomalaisessa mediassa yhtään ainoaa Gazasta tullutta juttua tai yhtään kuvaa, joka olisi haastanut Hamasin narratiivia sodasta, sen sijaan, että ne peesaavat sitä? En minäkään.

Syy tähän on ilmeinen, mutta suomalaisissa toimituksissa työskentelevät kritiikittömät toimittajat eivät ole tehneet yhtään juttua, jossa olisi edes herätetty kysymys Gazan olemattomasta lehdistönvapaudesta ja siellä toimivien ”toimittajien” Hamas-yhteyksistä.

Näin suomalainen media syyllistyy journalistiseen laiminlyöntiin ja tulee osasyylliseksi kaduille siirtyvästä väkivaltaisesta antisemitistisestä riehunnasta.

Toimituksissa ei voida vetäytyä väitetyn ”objektiivisuuden” taakse, koska uutisointi ei ole kuvailevan objektiivista vaan vinoutuneen yksipuolista ja kantaa ottavaa. Kolumneissa palstatilaa saavat useimmiten ne, jotka kehystävät Israelin toiminnan juuri niin kuin Hamas haluaa sen kansainvälisessä uutislevityksessä näytettävän. Lukijoiden ymmärrys asiayhteyksistä ei avarru.

Ulkomainen media ja Hamasin sisällöntuottajat

RAAPAISUNA muutama dokumentoitu tapaus kuvastamaan ”toimittajia”, jotka tuottavat ulkomaisille yhtiöille uutis- ja muuta aineistoa kansainväliseen levitykseen, ja sitä kautta suomalaistoimituuksiinkin, jotka hyödyntätävät ja toistavat näiden ulkomaisten yhtiöiden uutisvirtaa :

• Vuonna 2022 terroristiryhmä Hamas jakoi rahapalkintoja kahdelle toimittajalle, jotka HonestReporting paljasti soluttautuneen Israeliin 7. lokakuuta 2023 ja omaavan yhteyksiä Hamasiin – Hassan Eslaiahille, joka työskenteli AP:lle ja CNN:lle, ja Ashraf Amralle, joka työskenteli Reutersille. Eslaiahista jopa löytyy kuva, jossa Yahya Sinwar antaa hänelle poskisuukon (kuva alla).
• Abdallah al-Jamal, joka oli Al-Jazeeran toimittaja sekä kirjoitteli yhdysvaltalaiseen Palestine Chronicle -lehteen juttuja Gazan sodasta samaan aikaan, kun piti kotonaan Nusseiratin kaupunginosassa lääkäri-isänsä kanssa neljää israelilaista panttivankia, jotka Israel vapautti erikoisoperaatiossa, heidän joukossaan Noa Argamani. Al-Jamalilla oli tietysti toimittajanvarustuksissaan AK-47 rynnäkkökivääri, jolla hän yritti tehdä toimittajantyötään rauhassa ja ampua kotiinsa tunkeutuneet israelilaiskommandot, jotka häiritsivät jutun tekoa. Al-Jamal sai surmansa ja hänet merkittiin terveysministeriön tietoihin ”siviilinä” ja tietysti Israelin Gazassa tappamaksi ”toimittajaksi”
• AP:n kuvaaja Hatem Moussa piti videopuheen Hamasin vuoden 2014 Lojaalisuuspäivän tilaisuudessa. Hänen viestinsä näytettiin ilmeisesti samalla ruudulla kuin terroristiryhmän sotilassiiven tiedottajan Abu Ubaidan viesti. Sen julkaisi propagandatyyliin myös Hamasin virallinen uutistoimisto.
• AP:n valokuvaaja Fatima Shbair ja AFP:n Mohammed Baba puhuivat vuoden 2021 tapahtuman mainosvideolla, jossa Hamas myös kunnioitti heitä kansainvälisten palkintojen saamisesta.
• Kaksi toimittajaa palkittiin vuoden 2021 tapahtumassa Hamasin mediatoimiston ”työkumppaneina”: Yasser Qudih, joka soluttautui Israeliin 7. lokakuuta 2023 ja voitti hiljattain Pulitzer-palkinnon Reutersin valokuvausryhmän kanssa, ja The New York Timesin valokuvaaja Samar abu Elouf, joka voitti hiljattain arvostetun Polk-palkinnon.
• Vuoden 2022 tilaisuudessa palkittiin kaksi toimittajaa, jotka olivat toimineet hallituksen mediatoimiston mediakilpailun tuomaristossa: Reutersin kuvaaja Fadi Shanaa ja AP:n Adel Hana, jonka HonesReporting paljasti Hamasin mediakurssien opettamisesta.
• Muita toimittajia palkittiin vuosina 2021 ja 2022 kansainvälisten palkintojen saamisesta. Näihin kuuluivat Reutersin valokuvaaja Ibraheem Abu Mustafa, joka voitti hiljattain myös vuoden 2024 Staff Photography Pulitzer -palkinnon, ja AP:n valokuvaaja Khalil Hamra.

Kaikilla vankat sidokset Hamasiin ja muihin Gazan terroristiryhmiin.

Sikäli, kun Gazassa ylipäätään on oikeita journalisteja he eivät voi raportoida vapaasti, koska Hamas kontrolloi kaikkea. Tämän luulisi suomalaistoimitusten ymmärtävän. Niinhän sitä luulisi, mutta se ei näy juuri missään.

Toimittajana Hamasin Gazassa

SILMIINI OSUI äskettäin vanha juttu marraskuulta 2020 (siis jo ennen tätä sotaa), joka löytyy kokonaisuudessaan The New York Review of Books -lehden verkkoversiossa. Jutun on kirjoittanut Gazassa syntynyt ja Yhdysvaltoihin paennut journalisti Jehad al-Saftawi.

Hän kirjoittaa, kuinka vaikeaa Gazassa on toimia toimittajana mikäli suhtautuu kriittisesti Hamasiin ja muihin islamisteihin:

Nimeni on Jehad al-Saftawi. Olen valokuvaaja ja toimittaja. Pidin vuosia kiinni ajatuksesta paeta maastani länsimaihin. Gazassa ei ole vapaata lehdistöä. Suurin osa uutiskanavista palvelee poliittisia puolueita, jotka käyttävät väkivaltaa opposition hiljentämiseksi. Olen kotoisin paikasta, joka pursuaa aseita, jossa isäni saattoi helposti ostaa pistoolin ja ampua sillä ilmaan kulkiessaan kaupunkimme kaduilla. Paikasta, jossa minä tahansa yönä saattoi herätä siihen, että naapurin kotona räjähti pommi, jonka oli varastoinut sinne aseistettuun ryhmittymään kuuluva perheenjäsen.

Toimittajana työskentely Gazassa on kuin kävelisi paljain jaloin piikkipellolla. On aina varottava, mihin astuu. Jokainen naapurusto on oma intiimi sosiaalinen verkostonsa, ja kameran kanssa kulkeminen tekee sinusta merkittävän epäilyn aiheen.

Olen viiden lapsen toinen poika. Isämme Imad al-Saftawi kasvoi ultrakonservatiivisessa keskiluokkaisessa perheessä, jossa Muslimiveljeskunta vaikutti vahvasti. Aikuisena hän osallistui useita vuosia aseellisiin taisteluihin sekä palestiinalaisten aseellisten järjestöjen puitteissa että niiden ulkopuolella, ja hän uskoi niiden olevan oikeutettua vastarintaa Israelin miehitystä vastaan. Yhden Gazan johtavan aseellisen ryhmittymän, Islamilaisen Jihadin, jäsenenä hän tappoi viattomia israelilaisia.

Tuomitsen nämä teot, vaikka monet Gazassa pitävät isääni sankarina, joka toteutti urheita operaatioita maansa ja uskontonsa puolesta. … Sisarukseni ja minä asuimme tuolloin isäni perheen kanssa ja tunsimme jatkuvasti hänen sankarin maineensa painon ja yhteisön paheksunnan siitä, ettemme seuranneet hänen esimerkkiään. Joulukuussa 2018 vapautettu Imad al-Saftawi on toiminut prikaatikenraalina Hamasin sisäministeriössä.

Siihen mennessä olin kuitenkin onnistunut pakenemaan. Vuonna 2016, kun olin 25-vuotias, onnistuin lähtemään Gazan kaistalta New Yorkiin, ja pian sen jälkeen aloitin turvapaikanhakuprosessin Kalifornian Berkeleystä. Olen nyt seitsemän tuhannen kilometrin päässä hänestä, Gazasta, ja kuljen vapaana miehenä.”

KUINKA USEIN kuulemme toimittajilta – joiden ainoa tehtävä on raportoida tarkasti Gazasta – kuinka vaikeaa se on? Edes monet Gazasta vuosien varrella lähteneet toimittajat eivät kirjoita loppuraporttia siitä, mitä he eivät voineet raportoida tuolloin. Ehkä se johtuu siitä, että he eivät halua tulla tunnetuiksi pelkureina – mutta tämän kaltaiset harvinaiset artikkelit osoittavat, millaisia ylimpiä pelkureita lähes kaikki Gazan toimittajat ovat ja ovat olleet.

Milloin media alkoi valehdella?

MITÄ TULEE ulkomaisiin toimittajiin, niin AP:n Jerusalemin toimituksessa aikanaan esimiehenäkin työskennellyt Mati Friedman, jonka eräitä vuosia sitten tapasin Jerusalemissa  on kertonut kokemuksistaan ja siitä, kuinka AP:n toimitus joutui hänenkin aikanaan turvallisuussyistä olemaan hyvin varovainen siinä mitä kirjoittavat Gazasta. Joskus juttuja oli muutettava tai jätettävä jopa julkaisematta, ettei toimittajien turvallisuus vaarantuisi. Hän on kertonut kokemuksistaan kymmenen vuotta sitten julkaistussa Tablet ja Atlantic -lehden jutuissaan, jotka ovat herättäneet laajalti huomiota.

Friedman kirjoitti tuolloin 2014 Tablet lehdessä siitä mikä ajaa toimittuksia ja kuinka Israelista kertovia juttuja kehystetään. Hänen ajatuksensa ovat kymmenen vuotta myöhemmin vieläkin ajankohtaisempmia. Media ei vain uutisoi, media vaikuttaa:

”Vaikka maailmanlaajuista maanisuutta Israelin toimista on alettu pitää itsestäänselvyytenä, se on itse asiassa seurausta yksittäisten vastuullisissa asemissa olevien ihmisten – tässä tapauksessa toimittajien ja päätoimittajien – tekemistä päätöksistä. Maailma ei reagoi tämän maan [Israelin] tapahtumiin vaan pikemminkin uutisorganisaatioiden kuvauksiin näistä tapahtumista. Avain reaktion outouden ymmärtämiseen löytyy siis journalismin harjoittamisesta ja erityisesti vakavasta toimintahäiriöstä, joka tapahtuu tässä ammatissa – minun ammatissani – täällä Israelissa.”

Uusimmassa kolumnissaan (10.9.2024 The Free Press) Friedman kysyy nyt ”Milloin meistä tuli valehtelijoita?” ja pohtii kuinka valtavirtajournalismin tavoite on siirtynyt todellisuuden kuvaamisesta lukijoiden johdattamiseen oikeaan poliittiseen johtopäätökseen. Toimittajista ja toimituksista on tullut agressiivisia aktivisteja.

Veteraanitoimittaja Friedman kirjoittaa median vinoutumasta sellaisena, kuin itsekin olen sitä kirjassani ja useissa Israel Nyt! -videoblogeissani kuvaillut:

”Korostamalla valikoivasti joitakin tosiseikkoja ja jättämällä toiset huomiotta, pyyhkimällä pois historiallisen ja alueellisen kontekstin ja kääntämällä syy ja seuraus päinvastaisiksi, narratiivi kuvasi Israelin maana, jonka motiivit voivat olla vain pahansuopia ja joka on vastuussa paitsi omista teoistaan myös vihollistensa tekojen provosoimisesta. Huomasin, että aktivistijournalistien tukena oli edistyksellisten kansalaisjärjestöjen ja akateemisten asiantuntijoiksi kutsuttujen tiedemiesten maailma, joka loi ajatussilmukan, joka oli lähes läpäisemätön ulkoiselle informaatiolle.

Kaikki tämä vaikutti siihen, että suurelle yleisölle esitettiin oletettavasti tosiasioihin perustuva tarina, jolla oli voimakas emotionaalinen vaikutus ja tuttu roisto. ”Tämän kesän sodan pysyvä merkitys ei uskoakseni ole itse sodassa”, kirjoitin taistelujen hiipuessa vuonna 2014. ”Se piilee sen sijaan tavassa, jolla sotaa on kuvattu ja jolla siihen on reagoitu ulkomailla, ja siinä, miten tämä on paljastanut vanhan, kieroutuneen ajattelumallin elpymisen ja sen siirtymisen marginaalista länsimaisen keskustelun valtavirtaan – nimittäin vihamielisen pakkomielteen juutalaisiin.”” On mahdollista, että vähättelin ongelmaa,” Friedman kirjoittaa.

AJATTELEN TÄTÄ KAIKKEA katsoessani kauhunsekaisella suuttumuksella Amsterdamin kaduilla riehunuttua pogromia. Ääni vihaa täynnä ”Free Palestine!” huutavat väkivaltaiset mellakoitsijat samalla kun he lyövät, hakkaavat, potkivat tajuttomaksi, ajavat autoilla päälle ja jahtaavat juutalaisia Amsterdamin kaduilla. Viranomaistietojen mukaan ”juutalaisten metsästys” oli ennakkoon suunniteltu Telegramissa ja WhatsAppissa. Se ei ollut reaktio israelilaisten jalkapallofanien käytökseen.

Media ei voi paeta vastuutaan.

Suomalainen valtavirtajournalismi on viemässä meidän maatamme kovaa vauhtia samaan suuntaan. Mikäli toimituksissa ei herätä Lähi-itää ja Israelia koskevaan vakavaan uutisvinoutumaan ja aktivistijournalismiin, on vain ajan kysymys kun väkivaltaisuudet leviävät meidänkin kaduillemme. ”

Never Again!” on vauhdilla muuttumassa muotoon: ”Here We Go Again!”