Menneen talven lumia

Muistan syksyllä ajatelleeni, että jos tuo ennustus pitäisi paikkansa, en ikinä jaksaisi niin pitkää talvea. Mutta onneksi asiat eivät mene aina niin kuin pelkää. Hyvin jaksoin ja jopa nautin talvesta. Kuntokin pysyi ihan kohdallaan jatkuvien lumitöiden ansioista.

Mutta nyt, viimeisten lumien sulaessa, on hyvä hetki miettiä, mitä menneestä talvesta jäi mieleen? Joulukuussa pysäytti suru-uutinen Kari Tapion äkillisestä kuolemasta. Laulaja lähti, mutta laulut jäivät. Talvi toi myös kirkon asiat ennen näkemättömällä tavalla suomalaisen mediakeskustelun keskipisteeseen. Kipinöitä lenteli sinne ja tänne ja välillä roihahti ihan kunnolla. Hieman kyllä epäröin, päteekö kirkon sarallakin jo sama sääntö kuin viihdemaailman kiemuroissa: ei sillä niin väliä, mitä puhutaan, kunhan puhutaan… Japanin maanjäristys ja tsunami pysäyttivät myös. Ja jäipä talvesta mieleeni sellainenkin pieni yksityiskohta, että lapsilisiä korotettiin – ensimmäistä kertaa vuosikausiin – peräti 40 sentillä kuukaudessa yhden lapsen osalta.

Omaan henkilökohtaiseen elämääni talvi jätti paljon jälkiä. Uusi levy, uusi kirja ja niiden myötä monenlaista menoa. Mutta niitä tärkeämpää oli kuitenkin se, että talvi taittoi vihdoin suruni selkää. Tärkeitä olivat ne hetket, kun oman suruni alta huomasin taas kiinnostuneeni ympäristöstäni ja toisten ihmisten tarinoista. Aika on saanut tehdä tehtäväänsä, poistanut viiltävintä kipua ja antanut tilaa uudelle.

”Kuin menneen talven lumia”. Tähän sanontaan liittyy mielessäni tänään sekä luopumisen kipua että uuden mahdollisuus. On asioita, joista haluaisimme pitää kiinni, mutta lupaa kysymättä ne otetaan meiltä pois. Toisaalta, usein vasta irrottautumalla vanhasta, voimme tehdä tilaa uusille reiteille ja uudelle kasvulle. Menneestä on hyvä ottaa mukaansa se, mikä kantaa. Mutta yhtälailla on osattava jättää taakseen asioita, jotka estävät tarttumasta edessä oleviin mahdollisuuksiin. Tänään voimme jokainen omalla kohdallamme miettiä, onko elämässäni jotain sellaista, jonka olisi jo aika jäädä menneen talven lumiksi.

Joskus olen ajatellut, että elämän kauneimmat hetket ovat kuin lumihiutaleita – ne ovat ainutkertaisia ja ne annetaan meille taivaasta, lainaksi. Ne sulavat pois, mutta ehtivät sitä ennen jättää meihin kauneudellaan pysyvän jäljen ja muiston, joka kantaa.

Ja vielä kerran tulee aika, jolloin kaikki murheemme, kipumme, kysymyksemme ja arjen huolemme ovat menneen talven lumia. Tuosta ajasta meille luvataan Raamatussa näin: ”Jumala itse on heidän luonaan, ja pyyhkii heidän silmistään joka ainoan kyyneleen. Kuolemaa ei enää ole, ei murhetta ei valitusta eikä vaivaa, sillä kaikki entinen on kadonnut.” (Ilm. 21:3-4)