Kirjoittanut
Kirjoittaja on Patmos Lähetyssäätiön kehityspäällikkö, raamattukouluttaja ja kirjailija. Apologetiikasta kiinnostunut Jumalan Sanan totuuksien puolustaja ja viisauden ystävä, joka haluaa rohkaista muita elämän matkalla kulkevia kanssamatkaajiaan.Suomen taival jääkiekon maailmanmestaruuskisoissa päättyi aivan liian varhain eiliseen tappioon Kanadaa vastaan. Lopputulos oli kuitenkin odotettu. Jo ensimmäisestä pelistä alkaen näki helposti, että jokin oli vialla. Peli oli halutonta ja ponnetonta. Siitä puuttui sielu. Ihan kuin joukkue olisi ollut mestaruuskrapulassa ja luullut itsestään liikoja. ”Kyllä me tämän hoidamme. Tiedämme kyllä ihan tarpeeksi voittamisesta. Pelataan sitten kunnolla finaalissa, niin saadaan kultamitali taas kerran” Finaalissa, mikä ei koskaan koittanutkaan.
Ovatko länsimaiden kristilliset kirkotkin joutuneet mestaruuskrapulan valtaan? Vuosisatojen ajan kristityt olivat enemmistössä. Olosuhteet olivat leppoisan mukavat. Lakikin perustui pitkälti kristillisen uskon varaan. Sitten iski ylimielisyys ja sielu myytiin. Myytiin, jotta kaikkia voitaisiin miellyttää ja jokaisella olisi mukavaa. Käytetyt lääkkeet iskivät kuitenkin omaan nilkkaan ja finaalivoitto vaihtui maallistumisen nousuun. Liian makea elämä kostautui. Sielu katosi. Tilalle tuli ohjelmatoiminta ja tyhjyys.
Palasin myöhään eilen illalla kotiin Puolasta. Meitä oli siellä noin 750 Euroopan kristillistä johtajaa koolla European Leadership Forumin merkeissä. Yhden jos toisenkin silmät kostuivat ja sisin alkoi nöyrtyä. Mestaruuskrapula suli oman tyhjyyden, katkeruuden, pettymysten ja puutteellisuuksien tultua esiin.
Ensimmäisen plenaryn lauantai-iltana piti teologian professori Michael Reeves. Reeves haastoi kuulijoita erittäin rohkeasti. Hän kysyi suoraan onko meistä kristillisistä johtajista tullut samanlaisia kuin fariseuksista Jeesuksen aikana. Summasin hänen puheestaan seuraavat ydinkohdat.
Tunnemme kirjoitukset, mutta emme niiden henkeä ja voimaa
Länsimaiden kristillisyydessä teologian tutkimus ja tuntemus ovat lisääntyneet vuosisatojen kuluessa. Sinänsä kehitys on erittäin toivottava. Myös vapaissa suunnissa Raamatun tuntemus ja tutkimus ovat nousussa. Ongelmaksi tuo kehitys voi muodostua silloin, kun tieto muuttuu ylpeydeksi. ”Kyllä me tämän tiedämme, pelataan sitten kunnolla finaalissa.” Finaalissa, mitä ei koskaan tullutkaan. Tieto ei riitä, jos sielu puuttuu. Teoria ei ole tarpeeksi, jos sitä ei laiteta käytäntöön. Teologian opiskelu voi poistaa kyllä tietämättömyyden, mutta se ei välttämättä johda siihen, että ihminen aktiivisesti tutkii omaa sydäntään ja vaellustaan. Tällöin hengellinen ylpeys helposti syrjäyttää Jumalan rakkauden ja hengellisen kasvun. Ihmisen ensisijainen ongelma ei ole tiedon puute, vaan sisimmän syntisyys ja moraalittomuus. Nimenomaan meidän syntimme naulitsivat Kristuksen ristille. Elämäämme ei muuta se, että saamme lisää tietoa, vaan se, että saamme syntimme anteeksi ja sisimpämme nöyrtyy ja muuttuu.
Omavanhurskaus korvaa lunastuksen
Kun ihminen luottaa itseensä ja omiin kykyihinsä, voivat hänen luulonsa kasvaa liian suuriksi. Oma tehtävä, osaaminen, tutkinto ja maine nousevatkin keskipisteeksi. Tällöin piilotan omat heikkouteni ja totuuden itsestäni muiden silmiltä. Jumalaa ei tarvita eikä synnin tunnustamista ja katumusta, koska loppuen lopuksi enhän minä nyt niin paha ole. Suurempi luottamus itseen on kuitenkin pienempää luottamusta evankeliumiin ja armoon. Paisunut kristillinen johtaja alkaa helposti vertailemaan itseään muihin. Silloin on jo muiden tuomitsemiseen enää hyvin lyhyt matka ja romahdus häämöttää. Aivan kuten Suomen joukkueella Kanadaa vastaan, kun viimeinen kiekko lipui tyhjiin ja mikään ei enää auttanut.
Kunnioitamme Jumalaa huulillamme, mutta emme sydämellämme
Kun emme ymmärrä evankeliumia oikein, uskomme muuttuu helposti pinnalliseksi. Olemme sokeita omille hengellisille tarpeillemme. Voimme mielestämme olla ”hieman moraalittomia, mutta emmehän me pelastusta ja uudistusta tarvitse.” Raamattu on hyvä ohjekirja, jolla voin parantaa itse itseäni. Tällöin saan enemmän kunniaa ja arvostusta ihmisten silmissä. Tuolloin pelaan virkamieskiekkoa. Teen sitä vain näön vuoksi. Virkamieskiekolla ei kuitenkaan voiteta mestaruuksia. Jos oma kunniani on tärkeämpi kuin Jumalan kunnia, olen jo eksynyt pahasti harhaan. Tuolloin minä itse valikoin sopivia totuuksia Raamatusta sen sijaan, että antaisin Raamatun totuuksien muuttaa ja murtaa itseäni.
Kunnia yksin Jumalalle – vain totuus vapauttaa
”Vain suurella syntisellä voi olla suuri vapahtaja”. Jos ihminen antaa Jumalalle tämän ansaitseman kunnian ja kiitoksen, hän samalla myös nöyrtyy Jumalan edessä. Kun rohkeasti tunnustan syntini, hengellisen tarpeeni ja sisimpäni tyhjyyden, voin samalla tulla myös armahdetuksi ja kohdata rakastavan Jumalan. Tuollainen nöyryys johtaa finaaliin ja kultamitaliin asti. Herra täyttää kyllä hengellisesti köyhän, joka rehellisesti tunnustaa oman puutteellisuutensa ja tarpeensa.
”Niin hän puhui vielä muutamille, jotka luottivat itseensä, luullen olevansa vanhurskaita, ja ylenkatsoivat muita, tämän vertauksen: ”Kaksi miestä meni ylös pyhäkköön rukoilemaan, toinen fariseus ja toinen publikaani. Fariseus seisoi ja rukoili itsekseen näin: ’Jumala, minä kiitän sinua, etten minä ole niinkuin muut ihmiset, riistäjät, väärämieliset, huorintekijät, enkä myöskään niinkuin tuo publikaani. Minä paastoan kahdesti viikossa; minä annan kymmenykset kaikista tuloistani.’ Mutta publikaani seisoi taampana eikä edes tahtonut nostaa silmiään taivasta kohti, vaan löi rintaansa ja sanoi: ’Jumala, ole minulle syntiselle armollinen’. Minä sanon teille: tämä meni kotiinsa vanhurskaampana kuin se toinen; sillä jokainen, joka itsensä ylentää, alennetaan, mutta joka itsensä alentaa, se ylennetään.” (Luuk.18:9-14)
Lopuksi yksi muistutus. En luule olevani muita parempi. Kuuntelin Michael Reevesin puhetta itkien. Kyyneleet vierivät poskiani pitkin Herran sulattaessa sisimpääni. Yksin armosta. Yksin uskosta. Yksin Kristuksen tähden! Jumalan olkoon kaikki kunnia.
