Kirjoittanut
Maalaistytön muisteluksiaJoissakin elokuvateattereissa pyörii tällä hetkellä elokuva nimeltään A Hidden Life. Kävin katsomassa sen eilen (16.2.20) ja palasin kotiini vaikutettuna, silmät punaisina.
Elokuva kertoo itävaltalaisen, katolista uskoa tunnustaneen maanviljelijän Franz Jägerstätterin päätöksestä olla vannomatta uskollisuudenvalaa Hitlerille. Katsojalle näytetään, miten kokonainen kansakunta joutuu jonkinlaisen hurmoksellisen valheen valtaan, eikä kirkkokaan uskalla pitää siinä tilanteessa totuudesta kiinni. Saksan hyökkäyssotaa pidetään pienessä itävaltalaiskylässäkin ”isänmaan puolustamisena” – siksi siihen pitää kaikkien osallistua.
On aivan järkyttävää katsella sitä painostusta, jota joka ikinen taho kohdistaa yhteen ainoaan mieheen, joka ei tähän suostu: kylän pappi, hiippakunnan piispa, kylänjohtaja & koko kylä, äiti, käly, armeija, vankikaverit, tuomari ja asianajaja. Kylä hylkää paitsi Jägerstätterin myös hänen perheensä. Hänen pikkutyttöjään kiusataan ja kivitetään, ja vaimon jalanjälkiin syljetään.
Kaikki huutavat Franzille kuorossa: ”Luuletko voivasi vaikuttaa jotenkin tapahtumien kulkuun kieltäytymällä valasta? Kukaan ei ikinä tule edes tietämään, mitä teit. Ja kuka pitää huolen vaimostasi ja lapsistasi, kun sinut hirtetään? Vala on pelkkiä sanoja, ne eivät estä sinua pitämästä syvällä sydämessäsi kiinni vakaumuksestasi. Ole järkevä, allekirjoita tämä paperi, niin pääset vapaaksi. Kaikki muutkin ovat sen tehneet. ALLEKIRJOITA, ALLEKIRJOITA, ALLEKIRJOITA!”
Mutta eihän asia olisi jäänyt pelkkään allekirjoitukseen. Mies olisi joutunut osaksi Saksan armeijan murhakoneistoa. Allekirjoituksellaan hän olisi sitä paitsi osoittanut hyväksyvänsä Hitlerin ideologian. Jägerstätter on elokuvassa vähäpuheinen mies eikä juurikaan selittele kantaansa, mutta kerran hän kysyy: ”Onko tämä sota oikeutettu?” Ja toisen kerran: ”Minä en kerta kaikkiaan voi toimia tavalla, jonka omatuntoni todistaa vääräksi.” Appi oli onneksi samaa mieltä kuin vävynsä ja sanoi tyttärelleen, Franzin vaimolle: ”On parempi kärsiä vääryyttä kuin tehdä vääryyttä.”
Vaimo oli yhtä uskovainen kuin miehensä, mutta ei jaksanut alkuun tukea häntä kokosydämisesti tiellä, jonka tiesi johtavan tuhoon. Viimeisen tapaamisen yhteydessä vaimo kuitenkin sanoi Franzille (hyvin tietäen jäävänsä kolmen pienen tytön yksinhuoltajaksi): ”Teetpä mitä hyvänsä, minä seison rinnallasi. Tee se, mikä on oikein!”
Elokuva on aidosti kristillinen. Franz Jägerstätter soittaa kirkonkelloja. Kamera viipyilee kirkossa ja ristiinnaulitun kuvassa. Hädän hetkellä puolisot turvautuvat Jumalan sanaan, erityisesti psalmeihin. Viimeisessä kirjeessään Franz lupaa rukoilla perheensä puolesta ”toisella puolella”. Ja elokuvan lopussa vaimo sanoo: ”Me tapaamme vielä!”
Uskomatonta mutta totta: jopa Hesarikin antoi tälle elokuvalle neljä tähteä ja kirjoitti siitä positiivisen arvostelun. A Hidden Life kysyy tärkeitä kysymyksiä yksilön vastuusta, totesi arvostelija. Ja minä lisään: Jumala on vanhurskas tuomari. Hän antoi Franz Jägerstätterille kunnianpalautuksen koko maailman silmissä tämän filmin kautta.
Katsojan on pakko kysyä A Hidden Life’ia katsellessaan: mitä minä olisin tehnyt vastaavassa tilanteessa? Olisiko uskaltanut olla koko maailman kanssa eri mieltä? Vai olisinko lausunut uskollisuudenvalan Hitlerille ikään kuin muodon vuoksi? Ja vielä: mikä tästä maailmasta tulisi, jollei täällä olisi Franz Jägerstätterin kaltaisia selkärankaisia kristittyjä?
