Kirjoittanut
Kirjoittaja on savonlinnalainen kirjailija ja Parikanniemisäätiön toiminnanjohtaja.Tapasimme hänet Kreikan saarella vuosia sitten. Suomalainen mies oli asunut siellä vuosia ja olimme matkalla toiselle saarelle. Niinä muutamina iltoina 3-4 vuoden aikana hän kertoi tarinaansa ja me kaksi kuuntelimme. Pappi ja viestintäjohtaja. Väsyksiin asti. Hän poltti askillisen sinä aikana, kun me tyhjensimme oman lasillisen. Mies ei ainoastaan kertonut, hän myös kirjoitti ja piirsi. Se selvisi myöhemmin.
Ystävyytemme syventyi. Lähetin hänelle kortteja ja kirjojani, hän minulle pitkiä kirjeitä. Myöhemmin viestintäjohtaja laittoi hänen kirjeensä ja piirroksensa kansiin. Pari vuotta meni, että emme tavanneet, vaikka yhteys oli. Viime kesänä kuulimme, että hän on Helsingissä sairaalassa. Sairautta ei voitu saarella lääkitä. Siitä alkoi vuoden periodi.
Me kävimme häntä katsomassa säännöllisesti, soitimme ja pidimme yhteyttä. Sairaalapappi ihmetteli alussa meitä, jotka kävimme osastolla, jossa kaikkia ei käydä katsomassa. Jossa vain kuollaan pois. Järjestelimme hänen asioitaan, etsimme vanhoja ystäviä ja autoimme häntä.
Viime keväänä hän suunnitteli paluuta saarelle. Lääkärin kiellettyä sen hän lähetti meidät sinne. Hän sanoi, että ”perkele, sitten menette te…” Me kaksi kiireistä miestä teimme kahden vuorokauden pikavisiitin Kreikan saarelle kuudella eri lentokoneella ja minä vielä autolla kotoa kentälle ja sieltä kotiin. Saarella tapasimme kaikki hänen ystävänsä, joille veimme kortit ja terveiset. Näimme kahvilat, joissa hän oli istunut kahdeksan vuotta. He kaikki olivat aidosti iloisia terveisistä. Ja surullisia hänen sairaudestaan. Kävimme hänen huoneensa tavarat läpi ja toimme laukullisen Suomeen.
Sairaalapappi kertoi, että käyntimme jälkeen hän muuttui ja alkoi auttaa muita osastolla. Hän myös johti osastoa kuin sotapäällikkö. Kun kävimme osastolla, hän aina oli odottamassa kirja-, piirustus- ym. pinojen kanssa. Sairaanhoitajat oppivat tunnistamaan meidät. Keväällä hän vielä suunnitteli paluuta saarelle. Se näytti jopa mahdolliselta.
Toukokuussa järjestimme sairaalapapin avustuksella hänelle synttärit. Ne olivat hänen näköisensä. Siinä oli hän – kirkosta eronnut mies, viestintäjohtaja ja kaksi pappia. Annoimme lahjat ja kortit, joimme kakkukahvit, pidin puheen ja ihmettelimme Ukrainan kriisiä. Välillä hän kiroili meille, miten ”maailman asiat on päin persettä”. Ja ihmetteli, kun me emme loukkaantuneet ja olimme samaa mieltä.
Hän oli kuullut, että lähden kaukomaille. Hän oli huolestunut, että kuolen siellä miinaan, ohjuksiin, sinkoihin, räjähteisiin ja muihin vastaaviin. Siksi hän lähetti minulle kirjeen, jossa oli kuvien ja tekstien lisäksi terveiset sairaalapapilta. Ja hän toivotti kirjeessä minulle siunausta. Silloin itkin. Hän kirkosta eronnut toivotti siunausta kaukomailla olevalle kirkon miehelle!
Soitin hänelle, että tulen seuraavalla vapaalla häntä tapaamaan. Viestintäjohtaja kävi häntä tapaamassa viikoittain. Annoimme hänelle paljon aikaa. Perustelimme sitä katolisen kirkon teologisella ajatuksella, että jokainen ihminen on Jumalan kuva. Alennustilastaan huolimatta. Me ja sairaalapappi olimme hänelle Suomen luterilainen kansankirkko. Osa sukulaisista ja ystävistä oli hänet hyljännyt. Tai eivät ehtineet.
Olimme saaneet tietää hänen elämänsä suuren kivun, haavan joka vuoti joka päivä. Osasimme lukea rivien välistä. Suomalaisen miehen tuskaa. Tiesimme, mutta emme kerro sinulle. Elokuun alussa viestintäjohtaja kertoi hänen heikkenemisestään ja lähetti kuvan, jossa hän makasi sängyssä hauraana kuin pieni lapsi sisäänpäin kääntyen. Sikiöasennossa. Onko kuoleminen uuden syntymistä?
Rukoilin aamulla hänen puolestaan ja toivoin, että näkisin hänet vielä. Tässä ajassa. Ajattelin häntä. Hänen elämänvaiheitaan, unelmiaan, pettymyksiään, virheitään ja kaikkea, mitä siihen oli liittynyt. Suomalaisen miehen tietä. Olimme viestintäjohtajan kanssa sopineet, että kuljemme hänen kanssaan loppuun saakka. Kaveria ei jätetä.
Emme enää epäilleet hänen uskoaan, vaan omaamme. Emme sitä, etteikö Jumala olisi armollinen. Emme sitä, että Kristus laskeutuu juuri kurjimman tasolle. Emme miettineet, mitä hän oli tehnyt väärin, vaan mitä Kristus oli tehnyt oikein. Hän oli jo hyväksynyt oman lähtövuoronsa. Viestintäjohtajan kanssa he sopivat tapaavansa taivaassa. Aikovat soudella selälle auringon paistaessa. Aion mennä mukaan.
Sitten sain viestin, että hän oli halunnut ehtoollisen. Sairaalapappi ja viestintäjohtaja olivat paikalla. Viestintäjohtaja sanoi, että koskaan hänelle eivät olleet merkinneet sanat ”sinun puolestasi annettu…” niin paljon kuin siinä hetkessä. Väitti minulle, että siinä armo tuli alas.
Tänään sain tiedon. Hän lähti aamulla aikaisin taivaallisen meren rannalle. Siellä hän nyt sitten soutelee. Hän on päässyt kivuistaan. Nukkunut kauniisti kuolonuneen. Tuonilmaisiin, kuten ortodoksit sen sanoisivat. Mennyt meidän edellämme. Sinne missä kipu, sairaus, tuska ja itku on poissa. Kaikki entinen. Sairaalan osastolla hänen tuolinsa on nyt tyhjä.
Talvella tapaamme viestintäjohtajan kanssa helsinkiläisessä ravintolassa. Otamme mukaan hänen valokuvansa ja kynttilän. Sytytämme kynttilän. Pyydämme myös sairaalapapin mukaan. Istumme koko illan. Syömme ja juomme hyvin kreikkalaiseen tapaan.
Ja puhumme hänestä koko illan hyvää. Ja lupaamme mennä hänen perässään sinne, missä vajaa lakkaa.
