Kirjoittanut
Esko Murto on pastori Suomen Luther-säätiössä ja hoitaa Matteus-yhteisöään.
Kävin eilen katsomassa uuden suomalaisen dokumenttielokuvan Miesten vuoro. Elokuva on tavallaan hauska matkakertomus saunasta saunaan, aina Lapin kultakentiltä Helsingin korttelisaunoihin. Saunat eivät kuitenkaan ole elokuvan aihe itsessään, vaan ne enemmänkin luovat höyryisen näyttämön, jolla tarina etenee.
Miesten vuoro on elokuva miehistä, jotka saunan lauteilla puhuvat elämän karuista kokemuksista. Nyt ei kerrota siitä, kuinka sotaväessä oli leirillä niin kylmä, että silmäluomet jäätyivät kiinni. Eikä nyt puhuta auton korjaamolaskuista tai grillikatoksen kilpavarustelukierteestä naapurin miehen kanssa. Suurin osa tarinoista liittyy perheeseen. On lapsuus väkivaltaisen isäpuolen kanssa, menetetty puoliso, kuollut lapsi, avioeron tähden huoltajuuskiistassa riistetty tytär, oman vanhemman kuolema. Miehet näyttäytyvät ennen muuta puolisoina, isinä – myös jonkun lapsina. Perhe on keskiössä. Perhe on kallis. Ja kun sen menettää, mitä siitä seuraakaan? Siksi lauteilla myös itketään. Ei melodraamaa, vaan juuri niin pidäteltyjä kyyneleitä, kuin suomalaisella miehellä pitääkin olla.
Esitellystä tunneskaalasta vahvimmin esiin nousevat rakkaus ja siitä johtuva menetyksen tuska, mutta myös toveruus ja kiitollisuus elämästä. Karuista tarinoista huolimatta katkeruus ja viha eivät pääse ääneen. Niin se kai onkin: kun on kaikkein tärkeimmistä asioista kyse, suru on vihaa vahvempi.
Joonas Berghäll ja Mika Hotakainen ovat dokumentillaan tehneet palveluksen suomalaiselle miehelle. Elokuva tuo esiin sen puolen miehestä, joka mainoksissa ja sketsiviihteessä jää näkemättä. Sen jonkin, jonka jokainen mies kyllä tietää olevan olemassa, mutta jota ei ole oikein osattu esiin tuoda. Saunan kautta kurkistetaan tietyllä tapaa miehen sydämen ”salattuun puutarhaan”. Se on siellä: tunteet, monipolviset ajatukset, syvä kokeminen.
Parhaimmillaan dokumentti voi toimia yhtenä muutosvoimana siinä tarpeellisessa prosessissa, jossa mieskuvaa tervehdytetään. Hauskat letkautukset ”putkiaivoista” tai siitä, että ”miehellä on kaksi tunnetta – hyvä olo ja huono olo” voitaisiin jo unohtaa. Kepeiksi letkautuksiksihan ne vain on tarkoitettu, mutta yhtäkaikki ovat epätosia. Elokuvaa katsellessa tuli mieleen, että kyllä miehen sydän taitaa olla vähintään yhtä jännä kapistus kuin naisenkin – eri tavalla vain.
Pappina katsoin elokuvaa – varmaankin aika odotettavasti – myös sielunhoidolliselta kannalta. Miten paljon onkaan kipua, kaipausta, kerrottavaa – ja miten suuri tarve ihmiselle on saada pitää vierellään ystävää, toveria – jotakuta, jolle voi puhua. Se sitkeyden ja kärsimisen kulttuuri, jolla suot raivataan, tulee myös monelle kahleeksi. ”Suomalainen mies on sellainen, että Perkele…”, toteaa naurahtaen eräs elokuvan hahmo. Kyllä se Suomalainen mies saa olla sellainen jatkossakin. Mutta kun on viikon verran raivannut suota, niin pitää sitä saunaan päästä. Ja siinä voi vaikka puhua – jos vain olisi joku kuulemassa.
Kristityllä on aina joku. Jos se ei ole uskonveli tai seurakunnan pastori, niin se on meidän Herramme Kristus – mies hänkin. Eräs dokumentin miehistä toteaakin suunnilleen näin: ”Mä en halua enää ikinä olla yksin. Jo se, että on joku, jolle puhua, se merkkaa niin paljon.” Silloin tunsin kiitollisuutta. Vaikka kaikki muut korvat kuuroina kääntyisivät pois, on yksi, joka kuulee aina.
Dokumentin katsominen pisti uudelleen pyörimään mielessä monet kysymykset liittyen kristinuskoon, miehenä olemiseen ja seurakuntaelämään. Niitä olen minä ja monet kaverini pyöritelleet kai jo vuosikausia. Mutta ei niistä enempää. Jossain toisessa blogikirjoituksessa sitten.
