Kirjoittanut
Joulukuun alussa teimme matkan Kantalahteen, Vienanmeren koilliskolkkaan, jonne on parinkymmenen vuoden aikana syntynyt pieni Inkerin kirkon seurakunta. Sieltä on aikanaan hankittu kerrostalokaksio kokoushuoneeksi. Vajaat kaksikymmentä henkeä oli nytkin koolla sunnuntain jumalanpalveluksessa.
Tämä alkuaan vienankarjalaisista ja inkeriläisistä syntynyt ryhmä koostuu nykyisin enimmäkseen venäläisistä. Uusiakin ihmisiä näyttää tulleen mukaan. Tapasin siellä suomalaista sukua olevan Tanja–nimisen naisen, joka oli kotoisin Knäsöstä, hiukan Kantalahtea etelämpänä sijaitsevasta kylästä. Hän kertoi järkyttävän tarinan perheensä elämänvaiheista.
Hänen isoisänsä isä oli kotoisin Vetelistä. Orvoksi jäätyään tämä oli muuttanut setänsä mukana 1900-luvun taitteessa Kanadaan. Sieltä hän oli lähtenyt monien suomalaisten mukana vuonna 1922 Neuvostoliittoon. Karjalaan tultuaan hän oli asettunut asumaan Knäsöön, jatkamaan entistä ammattiaan kalastajana ja mennyt siellä naimisiin. Kanadasta tulleet suomalaiset olivat ahkeria työmiehiä ja kalastuskolhoosi oli menestynyt hyvin.
1930-luvun loppupuolella nämä Amerikasta tulleet suomalaiset olivat joutuneet Stalinin terrorin kohteeksi. Vuoden 1938 keväällä oli neljä miestä tullut yöllä hakemaan hänen isoisänsä ja tämä oli viety ”kansan vihollisena” Kantalahteen vankilaan. Äiti jäi neljän alaikäisen lapsen kanssa itkemään. Sodan jälkeen he saivat kuulla, että isä oli kuollut. 90-luvulla selvisi, että hänet oli teloitettu ampumalla Kantalahdessa syksyllä 1938.
Tämä usein toistunut tarina keskusteltaessa Venäjällä asuvien suomalaissyntyisten tai karjalaisten kanssa pani miettimään suomalaisten ja venäläisten kohtaloita. Se tuli myös puheeksi aamukahvilla Kantalahden nykyisen työntekijän, Kelton seminaarissa opiskelevan Diman kanssa.
Hän tiedusteli, miten olin nukkunut yöllä. Venäjällä nykyään vallitsevan kahden tunnin aikaeron vuoksi olin hiukan valvonut ja miettinyt maittemme suurta erilaisuutta. – Meillä Suomessa ollaan lopettamassa kristinuskoa. Teillä taas on kyse sen aloittamisesta pitkän tauon jälkeen. Yhteistä on, että kumpikin tilanne on erittäin vaikea. Hän myönteli sanoen, että tässäkin kaupungissa toimii seitsemän eri kirkkoa tai seurakuntaa, ortodoksit, luterilaiset, baptistit, adventistit ja kolme helluntaiseurakuntaa.
Siitä nousi puheeksi kaksi esimerkkiä, joista kävi ilmi, miten erilaisessa tietoisuudessa näissä maissa eletään. Suomessa arkkipiispa Mäkinen on antanut lausunnon, jonka mukaan homous ei ole minkäänlainen synti. Moskovan ortodoksinen patriarkaatti on julistanut homojen paraatit synnin propagandaksi. Kansalle ei jää minkäänlaista epätietoisuutta Raamatun kannasta tässä asiassa. Kristillinen kirkko on siellä oikealla paikallaan yhteiskunnassa.
Edellisellä viikolla Suomen lehdistössä oli kerrottu Kosken naiskirkkoherran solmimasta parisuhteesta naispuolisen työntekijänsä kanssa. – Tällä tavoinhan itse asiassa koko seurakuntaelämä loppuu. Tuskin kukaan kristitty haluaa osallistua jumalanpalvelukseen, jonka toimittaja elää julkisesti Jumalan sanan vastaisessa suhteessa.
Sunnuntai-iltapäivällä ajelimme takaisin Suomeen, missä valmistauduttiin itsenäisyyspäivän viettoon. Presidentinlinnan itsenäisyysjuhlille oli annettu aihe: ”Suvaitsevaisuus, yhteistyö ja tasa-arvo.” Se kalskahti jotenkin tutulta vuosikymmenien takaa – tuntui kuin ”ystävyys, yhteistyö ja avunanto” olisivat tehneet paluun.
Miten pitkälle sitten tällaisilla tunnuksilla päästään? Ihmiselämää kokonaisvaltaisesti valaisevan kristinuskon sijaan näyttää keksityn uusi eettisesti ja uskonnollisesti neutraali ihmisyyden normi, oikeastaan ”alamitta”, jonka noudattamisessa ei suvaita sen enempää alittamista kuin ylittämistä. Kristinuskosta irtautumisen myötä maahamme uhkaa koittaa uusi pysähtyneisyyden kausi.
Kirkossahan nämä jälkimodernit arvot on jo täysin nielaistu. Suvaitsevuus – sehän tarkoittaa kaikkien eettisten kysymysten sormien läpi katsomista, kirkkojen luovuttamista iskelmämuusikoille sekä kristillisen kulttuurin häpeämistä, ettei toisuskoisia loukata. Lopulta se merkitsee kristinuskon ainutlaatuisuuden hylkäämistä ja luopumista lähetystyöstä.
Yhteistyön ja tasa-arvon kysymykset ovat melkein ainoita asioita, jotka otetaan tosissaan. Niitä sovelletaan vain naispappeuteen ja homouteen. Jokaisen virkaan pyrkivän papin tulee vannoa yhteistyötä päästäkseen virkaan, mutta edes piispanvaaliehdokkailta ei edellytetä pysymistä uskontunnustuksessa tai oikeassa opissa. Naispappeuden ja homouden vastustaminen on rangaistavaa, harhaopit ovat sallittuja.
Näillä kolmella iskusanalla peitetään näkyvistä se, että elämässä on kyse paljon monivivahteisemmasta todellisuudesta, suhteesta Jumalaan ja maailmaan, puolisoon, lapsiin ja vanhempiin, lähimmäisiin ja muukalaisiin, työhön, rahaan ja vapaa-aikaan eikä tästä kaikesta voi selvitä muuten kuin elämällä Jumalan sanan valossa ja evankeliumin vapaudessa.
Tasa-arvo on luomisuskosta irronnut ihmisarvon kavennus. Valtio on omaksumassa roolin, jossa se toteuttaa omaa uskonnollista vaikuttamista. Hyvin se on menestynyt. Vuosituhannen alussa vain 11 % suomalaisista hyväksyi homosuhteet. Nyt määrä on noussut jo 48 %:in. Eri asia on, onko tällä tavoin saatua mielipiteen muutosta pidettävä objektiivisena totuutena vai propagandavoittona.
Venäjällä meneillään olleissa vaaleissa kuultiin sanotun, että on äänestettävä valtapuoluetta, vaikkei haluakaan – muutoin voi työpaikka olla vaarassa. Puolueen rooli maassa näyttää muutenkin pahasti sekaantuneen valtion ja yksityisten ihmisten omiin velvollisuuksiin – siltä odotetaan sekä asuntoja että työpaikkoja. Kadulla mieltään osoittavia vastaan hangoittelijoita kesytetään pampuilla ja putkareissuilla. Samalla maassa vallitsee kuitenkin todellinen uskonnonvapaus.
Suomessa toisinajattelijoita ei hutkita muualla kuin nettipalstoilla ja yleisönosastoissa. Tosin maamme ilmapiiristä on vaikea olla tekemättä yhtä havaintoa. Kun Venäjän hallinto uhkaa muuttua diktatuuriksi, täällä vain iloitaan naapurimaan ”vakaudesta”. Kun Euroopan Unioni koettaa laatia jäsenmaita koskevaa sääntöä, joka estäisi sellaisen ”huittislaisen” taloudenpidon, jossa syödään enemmän kuin tienataan, niin täällä valitetaan itsenäisyyden menetystä.
Fyysisen pakon sijasta meidän maassamme vallitsee henkinen konformiteetti. Siitä poikkeavia ihmisiä kohdellaan toisen luokan kansalaisina. Se on luonut kirkkoonkin kummallisen ilmapiirin, jossa asemansa menettämisen pelossa ollaan valmiita myötäilemään ratkaisuja, jotka ennen pitkää ovat kohtalokkaita.
Tuo konformismi on sulkenut tien vihkimyksiin, virkoihin, estänyt pääsyn tiloihin ja määrärahat lähetystyölle. Lisäksi ollaan vielä sitä mieltä, että vaikka kaikki huononeekin, suuntausta on myötäiltävä. Ei siksi että se olisi oikea, vaan kun on pakko. Näin puhuu sellainen ihminen, joka ei eksistoi todellisuudessa. Logiikka johtaa lopulta päätelmään: parempi että kirkko katoaa kuin että joutuu sen epäsuosioon. Tuleekohan tällä tiellä ”herätystä”?
Suomeen palattuamme itsenäisyyspäivänä veisattiin sankarihaudoilla Lutherin taisteluvirttä. Miten toisenlainen onkaan ajatuksenjuoksu uskonpuhdistajan sanoissa:
”Se sana seisoo vahvana, ne ei voi sitä kestää.
Kun kanssamme on Jumala, ken meiltä voiton estää?
Jos veis he henkemme, osamme, onnemme,
ne heidän olkohon, vaan meidän iät on Jumalan valtakunta.”
