Kirjoittanut
Herättäjäjuhlien oheisohjelmassa oli ekumeeninen luento- ja keskustelutilaisuus 8.7. otsikolla Herännäisyys ja kirkot: juuret ja jäljet. Tilaisuudessa Eeva-Kaisa Rossi piti hauskan ja mielenkiintoisen alustuksen körttiläisyyden historiasta ja nykytilanteesta ja sen jälkeen oli neljä pyydettyä kommenttipuheenvuoroa. Minun puheenvuoroni oli suunnilleen tällainen:
Mietin, miksi minut on pyydetty käyttämään tämä kommenttipuheenvuoro Herättäjäjuhlilla. Keksin syyn: koska lähes kaikki Suomen papit ovat körttejä, tilaisuuden suunnittelijat miettivät, kuka ihan varmasti ei olisi, ja niin he löysivät minut. Minähän olen kirjoittanut Kotimaa-lehdessä, että olen viidesläinen ja että viidesläisyys on se herätysliike, jossa yhdistyvät neljän aiemman parhaat puolet. Koska olen viidesläinen, en voi olla körtti.
Tulin uskoon 14-vuotiaana Lempäälässä. Nuorina äsken kääntyneinä tiesimme tarkalleen, kuka on oikeassa uskossa ja kuka ei. Esimerkiksi kappalainen oli mutta kirkkoherra ei. Körttiläiset eivät olleet. Tämä näkemykseni muuttui viimeistään sinä kesänä, jolloin pidin rippikoululeiriä Taivallahden seurakunnassa yhdessä pastori Esa Ruuttusen kanssa. Tapasin ilmielävän körtin.
Sittemmin olen tullut vakuuttuneeksi siitä, että jokainen kristitty on joskus körtti. Kun elämä kolhii ja usko repsottaa, ollaan samalla alatien rappusella jokainen ja veisataan körttivirsiä. Herännäisyys ilmaisee uskosta juuri sen puolen, joka on kaikkein eniten totta: minun oma uskoni on olematon ja Kristuksen armo ainoa, jonka varassa kestän.
Itse asiassa herätysliikkeittemme juurilla on paljon yhteistä. Urho Muroman yöpöydällä oli hänen kuolinvuoteellaan kirjat Laguksen Evankeliumin ääni ja Wilcoxin Kallis hunajanpisara, kaksi heränneiden rakastamaa kirjaa. Ammennamme siis samoista lähteistä. Minäkin olen alleviivannut oman Hunajanpisarani melkein puhki. Uusimman painoksen Laguksen kirjasta on ottanut Suomen Raamattuopiston kustannusyhtiö Perussanoma.
Körttiläisyyden vahvin puoli on siinä, että se on erinomainen suomalaisen kristillisen sielunmaiseman tulkki. Sen tämän hetken tunnetuimmat nimet, Jaakko Löytty ja Jaakko Heinimäki, ovat onnistuneet sanoittamaan suomalaista kristillisyyttä tavalla, joka ei voi olla koskettamatta kuulijaa. Kuuntelen mielelläni Löytyn lauluja ja luen Heinimäen tekstejä.
Nykyherännäisyys on kuitenkin selvästi tehnyt irtioton alkuajan liikkeen linjasta. Alkuaikojen herännäisyys oli vahva herätysliike, jossa kutsuttiin ihmisiä parannukseen ja uskoon. Julistettiin synti synniksi ja vakuutettiin Jeesuksen armon riittävän suurimmallekin syntiselle.
Myöhemmin liikkeen korostukset ovat muuttuneet. Körttikapinaksi kutsuttu joukko liikkeen edustajia on haastanut omaa herätysliikettään ja vaatinut sitä palaamaan juurilleen. Nämä kriitikot ovat sanoneet, että nykyherännäisyydessä uskon sisällöllä ei ole merkitystä. Ei enää korosteta Jeesuksen sovitustyötä eikä pidetä Raamattua ylimpänä ohjeena.
On jopa esitetty arvio, että liikkeen opetuksessa jää epäselväksi, mikä merkitys Jeesuksella on. Jos tämä on totta, kyse on huolestuttavasta asiasta. Liikkeen seinät ovat leveällä ja katto korkealla ja se varoo lausumasta mitään sellaista, mikä voitaisiin tulkita uskonvarmuudeksi tai oikeaoppisuudeksi.
Herännäisyys on ollut vuosikymmenten varrella suureksi siunaukseksi kirkollemme. Jospa tähän ihmistä ymmärtävään alatien kristillisyyteen yhdistyisi entisaikojen liikkeessä ollut Raamattu- ja Kristus-keskeisyys, se olisi dynamiittia ja voisi vielä tuoda uuden herätyksen maahamme.
