Kirjoittanut
Kirjoittaja on emeritusprofessori ja Radio Dein Päivän blogisti.Tänä pyhänä, ensimmäisenä pääsiäisen jälkeisenä sunnuntaina, tulee tasan 35 vuotta siitä, kun vietimme Helsingin Mikael Agricolan kirkossa maailmanhistorian ensimmäistä Tuomasmessua. 10.4.1988 päivän evankeliumina oli Johanneksen evankeliumin 20. luku, jossa ylösnoussut Jeesus kohtaa epäilevän Tuomaan.
Tuomasmessu syntyi kaipauksesta Jumalan armon syvempään kokemiseen sekä aidompaan keskinäiseen yhteyteen – eli enempään kuin mikä siihen aikaan oli tarjolla kansankirkon seurakunnissa.
Syksyllä 1987 Valtosen Ollin kanssa lähetimme kutsukirjeen useille teologeille ja aktiivikristityille, joiden arvelimme kaipaavan uudenlaista jumalanpalvelusta.
Koolle tuli joukko hienoja sisaria ja veljiä. Rukoilimme yhdessä, keskustelimme syvällisesti kokemuksia ja sydämen kaipausta jakaen. Rohkea, luova ideointi pääsi valloilleen. Syntyi intensiivinen prosessi, jossa puolen vuoden ajan suunniteltiin ja kokeiltiin mahdollisen uudenlaisen messun eri elementtejä.
Oppia otettiin jakamattoman kristikunnan varhaisesta liturgisesta perinteestä ja modernin ekumeeniseen liikkeen ns. Lima-liturgiasta (1982), joka ammentaa eri kirkkojen yhteisestä aarteistosta.
Emme olleet kuitenkaan tekemässä museomessua. Klassiseen perinteeseen liittyi vahva maallikkokeskeisyys: Tuomasmessun varsinaiset toimittajat ovat tavallisia kristittyjä. Apostolisen periaatteen mukaisesti pappi tarvitaan vain Jeesuksen ruumiin ja veren sakramentin asettamiseen, kaiken muun voivat tehdä seurakuntalaiset. Uskoimme vahvasti ”Jumalan kansan demokratiaan”.
Tuomasmessun maallikkokeskeisyys vahvan ehtoollisteologian rinnalla oli messun väkevän vaikutuksen salaisuus. Perinne ja moderni ilmaus liittyivät yhteen. Messussa puhuttiin normaalia ihmisläheistä kieltä. Muutenkin ihmisläheisyys oli kouriintuntuvaa – esirukouksessa, rauhantervehdyksessä, ehtoolliselle mentäessä, kättelyissä kirkon ovilla, teejatkoilla jne.
”Syntisten solidaarisuus” vahvistui perusteellisessa synnintunnustuksessa sekä katumushiljaisuudessa. Synnit julistettiin konkreettisesti anteeksi tässä ja nyt ”Jeesuksen nimessä ja veressä”, ei vasta joskus tulevaisuudessa tai yleisellä tasolla armoa vakuuttaen.
Vahva esirukousosio, johon jokainen kirkossa oleva saattoi osallistua hyvin intiimillä henkilökohtaisella tavalla, lisäsi meidän vaivaisten keskinäistä yhteenkuuluvuutta ja syvensi riippuvuuttamme Jumalasta.
Tuomasmessun brändinä on alusta alkaen ollut korkeatasoinen moderni hengellinen musiikki perinteisen rinnalla. Tämä avaa sielumme huokailemaan Kristuksen armon ja Pyhän Hengen syvempää kosketusta.
Samalla sydämet syttyvät riemullisesti ylistämään Jumalaa hänen ihmeellisestä rakkaudestaan meitä ihmisiä ja koko luomakuntaa kohtaan, Jeesusta hänen ristinuhristaan ja ylösnousemuksestaan sekä Pyhää Henkeä hänen väkevästä läsnäolostaan.
Minulle henkilökohtaisesti Tuomasmessun huippukohtia ovat nämä kolme. Ensinnäkin, kohtikäyvä synninpäästö, ”sinun syntisi ovat anteeksi annetut Jeesuksen pyhässä nimessä ja kalliissa sovintoveressä tässä ja nyt, amen”.
Toiseksi, intiimi yhtymys Jeesukseen vahvistuu nauttimalla hänen ruumiinsa ja verensä sakramentti – ”Sillä, joka syö minun lihani ja juo minun vereni, on ikuinen elämä. Hän pysyy minussa, ja minä pysyn hänessä.” (Joh. 6:54,56)
Kolmanneksi, epikleesi eli rukous Pyhälle Hengelle: ”Tule, Isän Henki, tule Kristuksen Henki, täytä minut läsnäolollasi!”
Kristus on sanassaan, ruumiinsa ja verensä sakramentissa sekä Pyhässä Hengessään väkevästi ja reaalisesti läsnä: Hän antaa meille itsensä – rakkautensa, ristinuhrinsa anteeksiantamuksen, katoamattoman elämänsä, pyhyytensä ja kuolemattomuutensa.
Tuomasmessusta tuli tavattoman suosittu heti alusta alkaen. Kirkko oli vuosikaudet kuin nuijalla täyteen lyöty, istumapaikat loppuivat melkein aina kesken. Messusta uutisoitiin vuosien ajan, ei vain kristillisessä mediassa, vaan myös valtakunnan kaikissa tärkeimmissä tiedotusvälineissä.
Tuomasmessusta tuli eräänlainen koelaboratorio, joka vaikutti merkittävällä tavalla Suomen evankelis-luterilaisen kirkon jumalanpalvelusuudistukseen. Se oli käynnissä samanaikaisesti Tuomasmessun ensimmäisen vuosikymmenen ajan. Tänä päivänä monet Tuomasmessussa vahvoiksi osoittautuneet elementit on omaksuttu paikallisseurakuntien messuihin.
Itse sain olla maailmanhistorian ensimmäisen Tuomasmessun pääliturgi. Sen jälkeen toimin vuosikaudet erittäin usein melkein kaikissa erilaisissa messun tehtävissä. Tuomasyhteisön hallituksen jäsenyyskin taisi kestää vuosikymmenen, sitten tuli vanhemmiston puheenjohtajuus jne.
Vuosituhannen lopulla sain kutsun Helsingin yliopiston professorin virkani ohessa opettaa kiinalaisissa yliopistoissa – ensimmäisenä länsimaisena teologina. Osallistumiseni Tuomasmessuun väheni. Mutta aina, kun vain mahdollista, olen ilomielin palannut messuun puolisoni Junin sekä myös lapsenlasteni Eeliksen, Aamoksen ja Liisan – nyt myös Hiskin – sekä lasten vanhempien Paulan ja Juhon kanssa.
Lopuksi: Tuomasmessu-tarinani jatkuu nyt aikaisempaa suuremmissa kuvioissa. Kiinan kirkon teologisessa keskuksessa, Nanjingin teologisessa seminaarissa, olemme kollegoiden ja oppilaitteni kanssa kehittäneet paikallisiin oloihin sopivan varhaiskirkon perinteeseen nojaavan ekumeenisen jumalanpalveluksen.
Olennaisilta osiltaan se muistuttaa Tuomasmessua. Maailman suurimman kansallisen ei-tunnustuskuntaisen protestanttisen kirkon seurakunnat ympäri maata haluavat kehittää jumalanpalvelustaan. Monet eri puolilla valtavaa maata ovat kiinnostuneita siitä, mitä olemme saaneet aikaan valtakunnan vanhassa pääkaupungissa. Muistakaa meitä rukouksin – kiitos.
Toivotan meille kaikille riemullista Tuomasmessun syntymäpäivää!
Kristus nousi kuolleista – kuolemallaan kuoleman voitti!
