Miksi epäillä, kun todisteiden määrä on näin valtava?

Kauan sitten kesälomamatkallani Englannissa hankin Lontoon brittiläisestä museosta T. C. Mitchellin kirjan Raamatun maiden merkittävistä arkeologisista löydöistä, joita museossa voi ihailla.

Reilu 120 sivuinen kirjanen The Bible In The British Museum – Interpreting The Evidence (The British Museum Press, 2004) on sellaisenaan tutustumisen arvoinen muistutus siitä, että Raamattu kertoo todellisista ihmisistä ja tapahtumista. He ovat jättäneet todellisen jälkensä tähän maailmaan.

Vallankumous arkeologiassa

Kirjan johdantosanoissa Mithcell kuvailee, miten Raamattua koskevassa tietämyksessä tapahtui suoranainen vallankumous 1800-luvulla. Sitä ennen akateeminenkin raamattututkimus oli lähes täysin ”nojatuolissa tapahtuvaa työskentelyä”, joka tapahtui ”käytännöllisesti katsoen eristyksistä muusta maailmasta,” Mitchell toteaa. Tämä oli tilanne 1759, jolloin Lontoon brittiläinen museo avattiin yleisölle. 1800-luvulta lähtien tilanne on muuttunut dramaattisesti arkeologisten löytöjen myötä.

Puheessaan vastaperustetulle Raamatun maiden Arkeologiselle Seuralle (Society of Biblican Archaeology) tri Samuel Birch saattoi vuonna 1870 jo kertoa, kuinka Lähi-idän maaperästä oli kaivettu esiin esineitä ja dokumentteja, joista oli tunnistettavissa Raamatussa mainittujen heprealaisten ja assyrialaisten kuninkaiden nimiä: Omri, Ahab, Jeehu, Asarja, Menahem, Peeka, Hoosea, Hiskia, Manasse ja Tiglat–Pileser I ja II, Sargon, Sanherib, Esarhaddon, Assurbanipal, sekä Egyptin Tirhaka ja syyrialaisten Benhadad, Hazael ja Resin.

Kun vielä 1700-luvulla epäilijöiden oli mahdollista nojatuolista käsin teoretisoida ja väittää Raamatussa mainittuja henkilöitä ja tapahtumia täysin keksityiksi ei sellainen ollut enää mahdollista 1800-luvulla tapahtuneen ”vallankumouksen” – kuten Mitchell sitä kutsuu – jälkeen. Tiedämme tänään monin verroin enemmän kuin 1800-luvulla.

Vallankumous ei ole päättynyt. Aikanaan oli vielä mahdollista kyseenalaistaa Pontius Pilatuksen historiallisuus. Sellainen ole ollut mahdollista 1960-luvun jälkeen, jolloin Kesarean roomalaisen teatterin kaivauksista löytyi kivikirjoitus: ”Pontius Pilatus Juudean maaherra.” Jeesuksen tuominneen ylipappi Kaifaan luuarkku löytyi Jerusalemista 1990-luvun alussa tekstillä ”Joosef jota kutsutaan Kaifaaksi” varustettuna. Kahden Jeesuksen tuominneen henkilön nimet voidaan siis vahvista arkeologisin löydöin.

Esimerkkien luetteloa niin vanhan kuin uudenkin testamentin osalta voisi jatkaa.

Jos arkeologiasta voidaan oppia jotain, niin ainakin se, että on harkitsematonta kyseenalaistaa Raamattu vetoamalla siihen, että siitä tästä tai tuosta ei ole olemassa mitään Raamatun tekstien ulkopuolista näyttöä. Epäilijät ovat kerta toisensa jälkeen joutuneen perääntymään. Thomas L. Thompson niminen tutkija julkaisi 90-luvun alussa kirjan, jossa hän pyrki todistamaan, ettei Daavidia koskaan ole ollut olemassa. Thompsonin harmiksi pian hänen kirjansa julkistamisen jälkeen arkeologit löysivät Tel Danista Israelista Daavidin nimellä varustetun kivikirjoituksen, joka todisti Daavidin historiallisuudesta.

Mitchellin johdantosanoja lueskellessani havahduin yhtäkkiä tajuamaan, miten arkeologiassa noin parissa sadassa vuodessa tapahtunut kehitys on yhtä lailla totta useilla muillakin aloilla.

Vallankumous Raamatun tekstilöytöjen parissa

Ajattelen vaikkapa Raamatun tekstilöytöjen merkitystä. Olemme tänään monin verroin paremmassa tilanteessa kuin muutama vuosisata sitten. Tietämyksemme on edistynyt Raamatun uskottavuuden kannalta suorastaan päätähuimaavasti.

Vuonna 1948 Qumranista löytyneet kuolleen meren kääröt ovat antaneet meille korvaamattoman arvokasta tietoa toisen temppelin ajan juutalaisuudesta, jota vasten tarkasteltuna Jeesus, sellaisena kuin hänet juuri evankeliumeissa kuvataan, näyttäytyy historiallisesti erittäin uskottavana. Lisäksi Qumranista löytyi muun muassa lähes kokonainen Jesajan kirjakäärö, joka oli 1000-vuotta vanhempi kuin siihen saakka käännösten pohjana ollut varhaisin teksti. Tutkijat hämmästelivät, miten hyvin Jesajan teksti oli säilynyt samana vain pienin tekstillisin poikkeamin. Se kuvastaa tekstikopionnin huolellisuutta halki vuosisatojen.

Uuden testamentin käsikirjoituksia, on tällä hetkellä yli 5500. Suurin osa tekstilöydöistä on tehty 1700-luvun jälkeen. Meillä on hallussamme lähes 100-kertainen määrä kreikkalaisia UT:n alkutekstejä verrattuna vaikkapa 1600-lukuun. Lisäksi meillä on 400 käsikirjoitusta, jotka ovat vanhempia kuin 1500-luvulla käytössä olleet.

Olemme UT:n tekstin kohdalla monin verroin paremmassa tilanteessa tänään kuin vain joitakin satoja vuosia sitten. Aikaväli alkuperäisten käsikirjoitusten ja kopioiden välillä on antiikin muihin teksteihin verrattuna erittäin lyhyt.

Keskiverto antiikin kirjailijalta on säilynyt noin 20 käsikirjoituskopiota. Uuden testamentin käsikirjoitusten määrä pelkästään kreikkalasten tekstien osalta on 300-kertainen! Ja 1000-kertainen jos muut varhaiset versiot lasketaan mukaan (latinan-, syyrian-, koptin-, arabiankieliset jne.).

Aikaväli alkuperäisen ja varhaisimman kopion välillä on keskiverto antiikin kirjailijan kohdalla useissa, ellei peräti useimmissa tapauksissa lähes 1000 vuotta. UT:n kohdalla varhaisimmat kopiot alle 100 – 250 vuotta! Tämän perusteella UT:n alkuperäinen lukutapa on voitu määritellä erittäin tarkasti.

Jos muutama sata vuotta sitten saattoi vielä skeptikko perustella epäuskoaan kysymällä, mahdammeko lainkaan lukea alkuperäistä uutta testamenttia, ei tällaisille epäilyille tänä päivänä ole rationaalista perustetta.

Kuten Sir Fredrick Kenyon on sanonut: ”Alkuperäisen kirjoittamisen ja varhaisimman säilyneen kirjallisen todistuskappaleen väliaika käy niin pieneksi, ettei sillä ole asiallista merkitystä, ja viimeinen peruste epäilylle, että Raamattu olisi olennaisesti matkalla muuttunut, on nyt poistunut.”

Vallankumous historiantutkimuksen parissa

Uuden testamentin historiantutkimuksessa on menty huimia harppauksia eteenpäin viimeisten vuosikymmenien saikana, kun lisääntynyt tietämys toisen temppelin ajan juutalaisuudesta ja sen myötä syntynyt ”third quest” liikehdintä on murtanut vanhat ja vanhentuneet liberaaliteologiset kaavat ja oletukset. Tätä nykyä historiallinen näyttö ja argumentaatio Jeesuksen ylösnousemuksen puolesta on erittäin vankkaa ja perusteltua.

Ei ole enää hyviä syitä kyseenalaistaa, saatikka kevyesti sivuuttaa skeptisellä olankohautuksella, uuden testamentin kuvausta näistä tapahtumista, kuten historioitsija N. T. Wright massiivisessa tutkimuksessaan The Resurrection of The Son of God, tai Michael R. Licona tuoreessa väitöskirjassaan The Historicity of the Resurrection of Jesus: Historiographical Considerations in the Light of Recent Debates (University of Pretoria, 2008) ovat osoittaneet.

Epäilijät uivat nyt vastavirtaan historiallisen tutkimuksen vuolaassa koskessa.

Vallankumous filosofiassa ja luonnontieteissä

Vastaava edistys on tapahtunut filosofiassa. Kun valistus- ja skeptikkofilosofien katsottiin murskanneen klassiset filosofiset jumalatodistukset lopullisesti, on tilanne kääntynyt tänä päivänä käytännössä päinvastaiseksi. Spinozan, Humen ja Kantin yms. kritiikki niin ihmeiden kuin jumalatodistustenkin osalta on jo auttamattomasti vanhentunutta. Olkoonkin, että tämä tieto ei vielä ole kaikkia saavuttanut. Ei ole hyviä järkisyitä pitää ihmeitä (kuten Jeesuksen ylösnousemus) mahdottomina. Varsinkaan jos Jumala on olemassa.

Argumentit Jumalan olemassaolon puolesta ovat kauan sitten vastanneet valistusajan kritiikkiin ja vieneet keskustelua huimasti eteenpäin, kuten vaikkapa tutustumalla William Lane Craigin laajaan aihetta käsittelevään tuotantoon käy ilmi. Tietoteoreettisessa (epistemologisessa) ajattelussa on viime vuosisadalla tapahtunut murros. Klassinen evidentialismi ja perustusteoria (foundationalismi) on hylätty kestämättöminä, eivätkä ne enää ole aikaansa seuraavan keskustelijan argumentaation perustana.

Luonnontieteissä tapahtunut kehitys ei sekään ole tehnyt Jumalaa turhaksi, vaan antanut entistä vahvempia syitä uskoa Jumalaan luomakunnan perimmäisenä alkusyynä. Juuri tieteessä tapahtunut edistys sai aikamme merkittävimmäksi ateistiksi noteeratun Antony Flewn muuttamaan näkemystään. ”Minusta näyttää nyt, että yli viidenkymmenen vuoden DNA-tutkimus on tuottanut aineistoa valtavan vakuuttavalle argumentille älykkään suunnittelun puolesta”, Flew perusteli uutta uskoaan Jumalaan. Sir Fredrick Hoylen mukaan ”mahdollisuus saada yksi solu syntymään sattumalta on samaa luokkaa kuin täyttäisi aurinkokunnan sokeilla, jotka ratkaisevat rubikin kuution täsmälleen samalla hetkellä!”  Makro- ja mikrokosmoksessa ilmenevä suunnittelu edellyttää Suunnittelijaa.

Tieteellinen tutkimus on myös vakuuttavasti osoittanut sen, että universumi ei ole ikuinen ja ollut aina olemassa, vaan sillä on alku. Kumpi on siis järkevämpää: Sanoa, että maailma syntyi tyhjästä täysin itsestään, vai sanoa, että kaikella millä on alku, on alkusyy, ja sen vuoksi myös universumin alku edellyttää alkusyyn?

Big Bang teoria ei siis suinkaan ole tehnyt Jumalaa tarpeettomaksi, niin kuin jotkut väittävät. Päinvastoin, se edellyttää Jumalan (jolla itsellään ei ole alkua, jonka vuoksi Jumalaa ei kukaan / mikään luonut).

Jos sen sijaan haluaa uskoa magiaan voi huoletta uskoa, että universumeita ja elämää voi syntyä täysin sattumalta ei mistään ei minkään vaikutuksesta, kuin kaneja taikurin hatusta. Paitsi, että tässä tapauksessa hattu ja taikurikin ilmestyisivät sattumalta tyhjästä. Mutta se kait on pieni ongelma, jos on valmis uskomaan, että asioita voi syntyä tyhjästä aivan itsestään.

Kristinuskolla menee paremmin kuin koskaan

Edellä kirjoittamani on toki vain pinnan raapaisua joka tavalla. Voisimme laajentaa esimerkkien määrää ja syventää tarkastelua. Mitchellin The Bible In The British Museum –kirjan viitoittamalla tiellä voidaan tämän kursorisenkin pyyhkäisyn pohjalta kuitenkin todeta, että todistusaineiston runsauden valossa kristinuskolla menee tänä päivänä paremmin kuin koskaan! 

On hienoa elää Raamattuun uskovana kristittynä juuri nyt. Kaikilla alueilla tietämisen aukko on kaventunut kristinuskon ja Raamatun eduksi. Kristityillä tänään on enemmän näyttöä ja paremmat perusteet uskoa kristinusko todeksi, kuin millään aikaisemmilla sukupolvilla.

Käänteisesti: Epäilijöillä on entistä vähemmän perusteita olla uskomatta kristinuskoa todeksi – vähemmän kuin millään aikaisemmalla sukupolvella.

Epäuskon syyt ovat muualla kuin todisteiden vähyydessä. Blaise Pascal (1623-1662) totesi aikanaan osuvasti: ”Niille, jotka haluavat uskoa, on riittävästi valoa. Niille, jotka eivät halua uskoa, on riittävän hämärää.”