Kirkko ja Pride – Miksi homoteologiset argumentit eivät vakuuta

Tähän on tultu: Suomen evankelis-luterilainen kirkko on yksi vuoden 2019 Pride-viikon monista kumppaneista. Kirkossa ei enää nähdä ongelmaa homoseksuaalisten suhteiden julkisen tukemisen ja Jumalan sanan, Raamatun, homoseksuaalisen käyttäytymisen torjuvan ilmoituksen välillä. Keskustelua parisen vuosikymmentä seuranneena olen pannut merkille, että usein kirkon aktivistipapit, teologit ja joissakin tapauksissa jopa piispat toistelevat 80-luvulta peräisin olevia homoteologisia argumentteja, mutta ovat ajastaan jäljessä niihin liittyvästä myöhemmästä kriittisestä keskustelusta.

Käytän seuraavassa keskustelukumppanina Vanhan testamentin eksegetiikan professori Martti Nissistä, joka on kirjoittanut kansainvälisestikin huomiota herättäneen tutkimuksen Homoerotiikka Raamatun Maailmassa (Yliopistopaino, 1994). Samainen teos on ilmestynyt myös englannin kielellä.

Nissinen otti reilu vuosi sitten kantaa raamatuntulkintaan Herättäjä-Yhdistyksen teologia seminaarissa, jonka aiheena oli seksuaalisuus ja sukupuolisuus. Puheenvuorossaan hän popularisoi joitakin tutkimuksessaan esittämiä ajatuksia. ”Homoudesta puhuttaessa unohtuu usein vastuullinen raamatuntulkinta,” hän totesi kotimaa24.fi jutun mukaan. Nissisen mielestä

”homoseksuaalisuus tarkoitti Raamatun syntyaikoina aivan eri asiaa, mitä se tarkoittaa nyt. Ajatus kahden samaa sukupuolta olevan vapaaehtoisesta, tasaveroisesta, keskinäiseen rakkauteen ja kunnioitukseen perustuvasta liitosta oli vieras. Homoseksuaalinen toiminta linkittyi joukkoraiskauksiin, irstailuun ja seksuaaliseen häpäisemiseen tai vaihtoehtoisesti kreikkalaiseen kulttuuriin kuuluneeseen tilapäiseen nuoren pojan ja aikuisen miehen homoeroottisesti sävyttyneeseen suhteeseen.”

Nissinen on luonnollisesti oikeassa siinä, että Raamattua on aina tulkittava. Jokainen lukija tulkitsee. Ja jokaisen tulisi tulkita vastuullisesti. Tähän liittyy kirjoitusajankohtaankin liittyvän taustan asianmukainen tunteminen. Tulkitsemisen jälkeenkin on vielä kysyttävä millä tavalla teksti on sovellettavissa meidän päiviimme vai onko lainkaan. Kaikki esitetyt tulkinnat eivät ole yhtä hyviä.

Homomyönteinen tulkinta on tietysti sekin itsessään tulkintaa joka on perin sidoksissa oman aikamme vallitseviin kulttuurisiin käsityksiin. Yhtä hyvin yhteiskunnassa kuin tutkijapiireissä vallitseva homomyönteinen vertaispaine ja luopuminen uskosta Raamatun arvovaltaan Jumalan sanana vaikuttavat Raamatun tekstien tarkasteluun. Omassa tulkinnassaan Nissinen tukeutuu toisiin homomyönteisiin tulkitsijoihin (kuten Robin Scroggs, John Boswell).

Nissinen vaikuttaa kierrättävän puheenvuorossaan nimeltä mainitsematta Boswellin 80-luvun alkupuolella esittämän kiistanalaisen ”hyväksikäyttötulkinnan”. Se ei kestänyt kriittistä tarkastelua silloin, eikä kestä edelleenkään.

Silti nämä moneen kertaan virheelliseksi osoitetut homoteologiset argumentit nauttivat kannatusta yhtä itsepintaisesti kuin väitteet siitä, että amerikkalaisten kuulento oli lavastettu studiossa.

Älyllistä epärehellisyyttä?

Nissisen tarjoilema näkemys on monella tapaa ongelmallinen ja kiistanalainen, kuten vaikkapa Pittsburghin teologisen seminaarin uuden testamentin apulaisprofessori Robert Gagnon perusteellisessa tutkimuksessaan on osoittanut. Kirjassaan The Bible and Homosexual Practice – Texts and Hermeneutics (Abingdon Press, 2001) Gagnon kritisoi laajalti myös Nissisen tulkintojen eksegeettisiä ja hermeneuttisia heikkouksia.

Nissinen itse pitää Gagonin tutkimusta merkittävänä, jopa ohittamattomana puheenvuorona. Tämä käy ilmi siitä, että Nissinen on antanut Gagnonin kirjasta seuraavansisältöisen tunnustuksen, joka löytyy kirjasta: ”Oppineisuudessaan [Gagnonin] kirja tulee epäilemättä olemaan edustamansa näkemyksen kärkijoukossa eikä sitä voida sivuuttaa toisenlaisia näkemyksiä koskevassa debatissa.”

On sangen omituista, että tästä huolimatta Nissinen aina näistä asioista puhuessaan julkisuudessa silti sivuuttaa Gagnonin tutkimuksen, kuin hän ei olisi kirjasta edes tietoinen, vaikka on itse sitä suositellut ”ohittamattomana” teoksena aihetta koskevassa debatissa.

Hyväksikäyttöä ja alistamista?

Nissisen mielestä Raamatun teksteissä on kyse vain seksuaalisesta väkivallasta tai alistamisesta tai sukupuoliroolien tietentahtoisesta vaihtamisesta. Tämä on John Boswellin 80-lukulaista argumentaatiota alusta loppuun saakka.

Eittämättä eräät Vanhan testamentin jakeet sisältävät hyväksikäyttöön liittyviä piirteitä ja ne on toki huomioitava tekstien merkitystä arvioitaessa. Asia ei kuitenkaan ratkea näin simppelillä kaavalla.

Nissinen väittää, että Raamatun aikana ei tunnettu keskinäiseen kiintymykseen perustuvia samaa sukupuolta olevien parisuhteita. Tai ettei vaikkapa Paavali olisi sellaisia tuntenut.

Ilmeisesti taustalla on oletus siitä, että mikäli kirjoittajat olisivat olleet sellaisista suhteista tietoisia, Raamatun, ja erityisesti Uuden testamentin tekstit näyttäisivät erilaisilta, eivätkä niin tuomitsevilta.

Toisenlainenkin tulkinta on mahdollinen. Jopa todennäköisempi. Raamatun kirjoittajat, kuten Paavali, eivät erittele rakkauteen ja hyväksikäyttöön perustuvia suhteita alistamiseen perustuvista koska sellaisella erolla ei loppupeleissä ollut ratkaisevaa merkitystä. Vertailukohdaksi käy Paavalin nuhde korinttilaisille miehestä, jolla oli rakkauteen perustuva suhde omaan äitipuoleensa (1 Kor. 5). Paavali tuskin ajatteli, että insestinen suhde voidaan hyväksyä, jos se perustuu rakkauteen ja torjua vain, jos se perustuu alistamiseen ja hyväksikäyttöön

Tietysti alistaminen ja hyväksikäyttö kaikissa ihmissuhteissa on Raamatunkin mukaan väärin ja tuomittavaa (esim. 1 Piet. 3:7). Rakkaus, kiintymys ja keskinäinen kunnioitus eivät silti sellaisenaan tuo mitään suhdetta automaattisesti Jumalan tahdon piiriin, mikäli suhde muutoin on selvästi Jumalan ilmoitetun tahdon vastainen. Kuinka moni aviorikos on tapahtunut rakkauden ja kiintymyksen tähden? Raamatun mukaan esiaviolliset heterosuhteetkin ovat syntiä, vaikka ne perustuisivat keskinäiseen kiintymykseen vailla alistamista ja hyväksikäyttöä.

Mitä Paavali tiesi ja milloin hän tiesi?

Väite siitä, että meidän tuntemamme homoseksuaalisuus siis poikkeaisi tässä kohdin ratkaisevasti siitä minkä Paavali on voinut tuntea. ei pidä paikkaansa. Olkoonkin, että tätä myyttiä kuullaan meillä toisinaan jopa piispallisilta tahoilta.

Useiden muiden tutkijoiden ohella Robert Gagnon on osoittanut, että antiikin aikana kyllä tunnettiin keskinäiseen tasavertaiseen kiintymykseen perustuvat aikuisten väliset homosuhteet.

Platon kirjoittaa teoksessaan Pidot jopa eliniän kestävästä kiintymyksestä samaa sukupuolta olevien aikuisten miesten välillä. Ateenan torilla oli Paavalin päivinä kahden samaa sukupuolta olevan aikuisen miehen, Harmodiuksin ja Aristogeitoksen, keskinäistä rakkautta ylistävä patsas. Sekä Platon että Aristoteles pohdiskelivat, josko ainakin jonkin sortin kiinnostus homoseksuaaliseen käyttäytymiseen miesten kesken saattaisi olla jossain määrin synnynnäistä.

Robert Gagnon osoittaa perusteellisessa tutkimuksessaan ja lukuisissa aihetta käsittelevissä artikkeleissaan muun muassa sen, että yhtähyvin orientaatio- kuin rakkausargumenttikin tunnettiin antiikin maailmassa.

Kreikkalais-roomalaisissa teksteissä voidaan lisäksi löytää teorioita (platoninen, aristotelinen, hippokratinen ja jopa astrologinen), joilla pyrittiin selittämään ainakin joitakin homoeroottisen kiintymyksen muotoja yhteyksillä ihmisen biologiaan. Osa näistä teorioista, vaikkapa siemennesteestä, tulee varsin lähelle moderneja biologisia teorioita.

Jälkipolville säilyneet lähteet runoilijoista, filosofeihin ja antiikin taide osoittavat vastaansanomattomasti, että antiikin aikana tunnettiin aikuisten tasavertaiseen rakkauteen perustuvat homoeroottiset suhteet.

Gagnon viittaa teoksessaan useiden nykytutkijoiden tuloksiin. Esimerkiksi Teksasin yliopiston klassisisti Thomas K. Hubbard on kirjoittanut merkkiteoksen kreikkalais-roomalaisista homoseksuaalisuutta käsittelevistä teksteistä (Homosexuality in Greece and Rome, University of California Press2003).

Hubbardin mukaan Rooman valtakauden aikaisissa, että myöhemmissä, toisen ja kolmannen vuosisadan teksteissä, on nähtävissä, kuinka homoseksuaalisuutta oli alettu tarkastella jossain määrin kiinteänä ja muuttumattomana sukupuolisena suuntautuneisuutena.

Gagnon alleviivaa näiden tutkimustulosten merkitystä sanomalla, että

“useat tällaisia näkemyksiä esittäneet kreikkalais-roomalaiset moralistit ja lääkärit kaikesta huolimatta vastustivat sellaistakin homoseksuaalista käyttäytymistä, joka perustui orientaatioon. Filon alexandrialaisen tavoin Paavali on todennäköisesti ollut tietoinen elinikäisestä homoeroottisesta suuntautuneisuudesta ainakin ’pehmeiden miesten’ (malakoi) parissa, jotka vielä aikuisiällään feminoivat ulkoisen olemuksensa herättääkseen kiinnostusta miespuolisissa seksikumppaneissa (1 Kor. 6:9). Lisäksi Paavali käsitti synnin sisäsyntyisenä ilmiönä, joka synnyttää ihmisen toiveista riippumattomia impulsseja, joista he usein toivovat pääsevänsä eroon (Room. 7:7–25).”

Eräät homoseksuaalitkin tutkijat pitävät Nissisen kannattamaa tulkintaa väkinäisenä ja epähistoriallisena. Louis Crompton, 500-sivuisen Homosexuality and Civilization teoksen kirjoittanut tutkija (joka hänkin on itse homoseksuaali) toteaa Paavalista puhuttaessa:

”Erään tulkinnan mukaan, Paavalin sanoja ei ole suunnattu sitoutuneessa suhteessa eläville ’bona fide’ homoseksuaaleille. Mutta tällainen hyvää tarkoittava lukutapa vaikuttaa väkinäiseltä ja epähistorialliselta. Paavali, kuten kukaan muukaan tuon ajan juutalainen kirjoittaja, ei missään viittaa vähäisessäkään määrin hyväksyvänsä samaa sukupuolta olevien suhteita missään olosuhteissa. Ajatus, että homoseksuaalien keskinäinen kiintymys tekisi suhteesta hyväksyttävän, olisi ollut täysin vieras Paavalille ja kenelle tahansa juutalaiselle tai varhaiselle kristilliselle kirjoittajalle.”

Samoilla linjoilla on lesbotutkija Bernadette J. Brooten. Nissisen, kuin itsestään selvyytenä tarjoilema tulkinta ei siis nauti varauksetonta tai yksimielistä hyväksyntää edes homosuhteisiin myönteisesti suhtautuvien tutkijoiden parissa.

Niinpä Gagnon toteaa:

“Jotkut väittävät Raamatun tuomitsevan ainoastaan hyväksikäyttöön ja alistamiseen perustuvat homoseksuaaliset suhteet (pederastian tai miesprostituution), mutta tällaisen tueksi ei ole lainkaan vakuuttavaa näyttöä. Parhaat homosuhteita kannattavat tutkijatkin tiedostavat, että homoseksuaalista käyttäytymistä koskeva raamatullinen kielto on muotoiltu absoluuttisesti.”

Huomionarvoista on, että Paavali puhuu molemminpuolisesta halusta ”[toinen] toisiaan kohtaan” (eis alleeloon; Rm. 1:27), mikä ei erityisemmin viittaa hyväksikäyttöön tai alistamiseen. Pikemminkin molemminpuoliseen kiinnostukseen. Paavali mainitsee kirjeessään roomalaisille erikseen naisten väliset homoseksuaaliset suhteet (Room. 1:26). Niihin ei antiikin aikana katsottu liittyvän hyväksikäyttöä tai alistamista.

Luonnollista vai luonnon vastaista?

Nissisen tulkinta ontuu muiltakin osin. Tuotannossaan Nissinen pyrkii kytkemään Paavalin tekstin (Room. 1:22-26) Vanhan testamentin eräisiin teksteihin, joissa eittämättä on kyse myös alistamisesta ja hyväksikäytöstä. Herättäjä-yhdistyksen puheessaan Nissinen haki vastausta myös stoalaisuudesta. Kotimaa24 mukaan:

”Kun Paavali puhuu luonnonvastaisesta seksuaalisuudesta, luonnonmukaisuus tai luonnonvastaisuus eivät olleet Paavalille tai tuon ajan stoalaisille filosofeille lainkaan biologisia käsitteitä, Nissinen sanoi. Sen sijaan ne kuvasivat yhteiskunnassa vakiintuneita tapoja ja käsityksiä.”

Tämä tulkinta on kuitenkin aivan ilmeisen väärä, kun tarkastellaan huolella mitä Paavali kirjoittaa.

Alkukieli paljastaa useiden sanastollisten ja rakenteellisten yhtymäkohtien kautta kiistattomasti, että Paavalin roomalaiskirjeen katkelman taustalla on luomiskertomus (1 Ms. 1-2) eikä ensi sijaisesti ajatus hyväksikäytöstä, alistamisesta tai ”hierarkian rikkomisesta”, sukupuoliroolien vaihtamisesta tieten tahtoisesti tai edes stoalaisista filosofeista.

Tämä käy ilmeiseksi vertaamalla sanastoa ja rakennetta Roomalaiskirjeen 1 luvun jakeiden 26-27 ja 1 Mooseksen kirjan 1 luvun jakeen 23 sekä jakeiden 26-27 välillä.

Vanhan testamentin kreikkalaisen käännöksen, Septuagintan (LXX) ja Paavalin tekstin välinen tarkastelu osoittaa 8 erilaista ankkuripistettä sanastollisella ja rakenteellisella tasolla, jotka kytkevät Paavalin tekstin eksegeettisesti ja hermeneuttisesti kiistattomasti luomiskertomukseen:

1 Moos. 1:26-27 vrt. Room. 1:23, 26-27

A. Jumalan kuva ja kaltaisuus ihmisessä

(1) ihminen (anthropos)    kaltaisuus (homoioma) (3)
(2) kuva (eikon)                                 kuva (eikon) (2)
(3) kaltaisuus (homoiosis)     ihminen (anthropos) (1)

B. Valta eläinkunnan ylitse

(4) linnut (peteina)                         linnut (peteina) (4)
(5) karja (ktene)                 nelijalkaiset (tetrapoda) (5)
(6) matelijat (herpata)               matelijat (herpata) (6)

C. Mies- ja naissukupuoli

(7) miessukupuoli (arsen) naissukupuoli (theleiai) (8)
(8) naissukupuoli (thelus)  miessukupuoli (arsenees) (7)

Paavali siis torjuu homoseksuaaliset suhteet absoluuttisesti (rakkaudella tai ilman), koska ne ovat vastoin Jumalan binaarisesti sukupuolittamaa luomisjärjestystä, niin kuin Jumala on sen ilmoittanut luomisteoissaan.

Miehestä ja naisesta kirjoittaessaan Paavali käyttää korostetusti luomiskertomuksen sukupuolittunutta terminologiaa arsen ja thelus, miessukupuolinen ja naissukupuolinen, joiden yhtymistä toisiinsa pidetään luomisen perusteella luonnollisena (fysin) siinä missä samaa sukupuolta olevien pyrkimystä jäljitellä / imitoida tätä yhtymistä pidetään luonnon, siis Jumalan luomisteon, vastaisena (para fysin).

Todellisuuden sukupuolittuneisuus biologisesti on siis Paavalin mukaan osa Jumalan ilmeistä luomistekoa, joka on hänen teoissaan nähtävissä niin ilmeisenä, että ihmiset eivät voi millään itseänsä puolustaa toimiessaan tätä Jumalan asettamaa luonnonjärjestystä vastaan.

Sillä mitä Raamattu ei sano, ei voida ohittaa sitä, mitä Raamattu sanoo

On toki sinänsä oikea havainto, että Raamattu ei sano mitään samaa sukupuolta olevien ihmisten välisestä rakkaudesta. Mutta tämä on parhaimmillaankin vain puolitotuus. Ja se puuttuva puoli tästä totuudesta on koko asian avain.

Raamatun alusta sen loppuun saakka Jumalan siunaaman ja Hänen tahtonsa mukaisen seksuaalisen käyttäytymisen viitekehyksenä pidetään ainoastaan miehen ja naisen avioliittoa.

Tämä ulottuu syvälle kristillisen kielikuvaston ytimiin. Kristuksen ja seurakunnan suhdetta verrataan heteroseksuaalisesti miehen ja vaimon suhteeseen (Ef. 5:31-32). Kristus on sulhanen ja seurakunta on morsian. Maailman lopulla taivaasta alas laskeutuva uusi Jerusalem on kuin miehelleen kaunistettu morsian, kuvailee Ilmestyskirja (Ilm 21:2).

Raamattu suhtautuu positiivisesti ja myönteisesti rakkauteen ja seksuaalisuuteen. Genesiksestä Ilmestyskirjaan, kaikkialla ja joka käänteessä, missä vain Raamattu yleensä sanoo yhtään mitään Jumalan tahdon mukaisesta seksuaalisuudesta, Raamattu silti poikkeuksetta puhuu miehen ja naisen muodostamasta aviosuhteesta.

Raamatulla ei kuitenkaan ole mitään positiivista sanomaa homosuhteista missään olosuhteissa. Raamatussa ei ole ainuttakaan kohtaa, jossa homoseksuaalisiin suhteisiin suhtauduttaisiin myönteisesti tai edes ambivalentisti. Raamatun positiivinen sanoma rakkaudesta seksuaalisessa asiayhteydessä on läpeensä heteronormatiivinen.  

Tämän Raamatussa johdomukaisesti vastaan tulevan seikan sivuuttaminen homoteologisessa argumentaatiossa, ja sille asiaankuuluvan hermeneuttisen painoarvon antamatta jättäminen, on yksinkertaisesti älyllistä epärehellisyyttä.

Se, että Raamattu ei sano sanaakaan samaa sukupuolta olevien ihmisten välisestä rakkaudesta ei ilmeisestikään merkitse sitä mitä useat homofiiliset tulkitsijat antavat ymmärtää, vaan juuri päinvastaista.

Ja vaikka Raamatusta löytyy tapauksia meidän ajastamme käsin tarkasteltuna oudoista ja vähemmän optimaalisista avioliittokäsityksiä (kuten moniavioisuutta tai leviraattisäädökset), ovat nekin kaikki esimerkkejä miehen ja naisen muodostamista parisuhteista.

Raamatusta ei kuitenkaan löydy ainuttakaan myönteistä mainintaa samaa sukupuolta olevien suhteista, eikä ainuttakaan mainintaa samaa sukupuolta olevien ”avioliitoista”.

Tämä ei tietenkään tarkoita, että alistaminen ja hyväksikäyttö (fyysinen tai sanallinen) olisivat Raamatun mukaan sallittuja, kunhan vain avioliitto on solmittu miehen ja naisen välillä. Ei myöskään sitä, että keskinäinen kiintymys, turva, hellyys ja toinen toisesta saatava ilo nähtäisiin yhdentekevinä, kunhan suhteen osapuolina vain on mies ja nainen. Eikä sitä, että vain koska avioliiton solmivat mies ja nainen se on automaattisesti onnellinen ja onnistunut avioliitto. Raamatussakin on esimerkkejä onnettomista avioliitoista ja ihmisten ”sydämen kovuuden tähden” Jumalan sanassa sallitaan jopa avioero joissakin tapauksissa (mutta tämä on eri aihe).

Jumalan sanan valossa sukupuolella on kuitenkin luovuttamaton merkitys avioliitolle ja seksuaalisen rakkauden ja hellyyden osoituksille avioliiton määrittämissä puitteissa.

Keskusteltaessa Raamatun valossa siitä minkälainen suhde on Jumalan siunaama ja mikä ei, pelkkä rakkaus, niin tärkeä ja toivottavaa kuin se onkin kaikissa parisuhteissa, ei siis pyhitä suhdetta. Osapuolten välinen rakkaus ei pyhitä sen enempää homosuhdetta, kuin aikuisten välistä insestistäkään suhdetta vaikkapa äidin ja hänen aikuisen poikansa kohdalla (1 Kor. 5). Samoin rakkaus ei Raamatun mukaan pyhitä esiaviollista tai avioliiton ulkopuolista heterosuhdetta. Ei myöskään avosuhdetta.

Jeesuksen seuraajan päivittäinen kilvoitus

Robert Gagnon kiteyttää hyvin todetessaan, että homodebatissa on viime kädessä kyse etiikasta yleensä:

Tulisiko sisäsyntyisten, biologisten halujen, vaiko Jeesuksen olla elämämme Herra ja valtias.

Ihminen, joka ei seuraa Kristusta rakentaa etiikkansa luonnollisesti jollekin muulle perustukselle kuin Jumalan ilmoitukselle Raamatussa. Kristitylle sen sijaan Jeesuksen seuraaminen merkitsee kuuliaisuutta Hänelle ja Hänen apostoleilleen.

Jumalan sana kehottaa Kristuksen seuraamiseen, jossa ”vanha minä kaikkine tekoineen” riisutaan pois ja pukeudutaan ”uuteen”, joka uudistuu ”oppiakseen yhä paremmin tuntemaan Luojansa ja tullakseen hänen kaltaisekseen” (Kol. 3:9-10).

Ei ole mitenkään yllättävää, että syntiinlankeemuksen rikkomassa maailmassa löytyy monenlaista rikkinäisyyttä ja osa Jumalan lapsistakin kamppailee homoeroottisten tunteiden kanssa. He tarvitsevat rinnalla kulkemista ja esirukoilevan seurakuntayhteisön tukea kilvoitteluunsa. Ei kauhistelua tai tuomitsemista. Heille tulee osoittaa Kristuksen rakkautta ja heillekin kuuluu lupaus siitä, että Jumala antaa lankeemukset anteeksi. He tarvitsevat kristillisen yhteisön rakkaudellista tukea kilvoitteluunsa Jeesuksen opetuslapsina. Pelkät homoeroottiset tunteet eivät tee ihmisestä kelvotonta kristittyä. Kristillinen yhteisö ei kuitenkaan voi hyväksyä homoseksuaalisia suhteita keskuudessaan, mikäli se haluaa säilyä uskollisena Jumalan sanalle.

Kristuksen seuraajan identiteettiä ei silti määrittele yksin hänen seksuaalinen orientaationsa ja siitä nousevat homo- tai heteroseksuaaliset halut. Hänen identiteettinsä ytimessä tulee olla Herra Jeesus Kristus, jonka opetuslapsena eläminen muodostaa jokaiselle uskovalle seksuaalisesta orientaatiosta riippumatta elämänmittaisen kutsumuksen vaeltaa Jeesuksen opetuslapsena myös mitä seksuaalisuuteen tulee.

Luterilaisen kirkon loppu lähellä?

Euroopan johtavana luterilaisena teologina pidetty, nyt jo edesmennyt, teologian tohtori Wolfhart Pannenberg on kiteyttänyt asian vakavuuden kirkon näkökulmasta: ”Kysymys homoseksuaalisuudesta välittömästi koskettaa kristillisen ihmiskäsityksen perustaa ja Raamatun arvovaltaa kirkossa. Jos homosuhteet hyväksytään kirkossa se olisi uskonpuhdistusta seuraavan luterilaisen kirkon loppu”. Hän toteaa myös, että kirkko, joka ryhtyy siunaamaan homoliittoja ”lakkaa olemasta pyhä, yhteinen ja apostolinen kirkko”.