Kirjoittanut
Kirjoittaja on Seurakuntalainen.fi -sivuston päätoimittajaMielestäni yksi kirkon ongelmista on miellyttämisenhalu. Ollaan hyvin varovaisia ja diplomaattisia joka suuntaan, jotta ei loukattaisi ketään. Kirkon tarjoamien palvelujenkin yhteydessä muistetaan korostaa, että palvelu on tarjolla kaikille vakaumuksesta riippumatta ja että palvelu on tunnustuksetonta.
Ehdottomasti olen sitä mieltä, että palvelujen kuuluukin olla tarjolla kaikille vakaumuksesta riippumatta, mutta miksi sen pitäisi olla tunnustuksetonta? Toki tarvitaan viisautta, ettei totuuksia töräytellä taitamattomasti ja siten karkoteta ihmisiä Jumalan luota.
Luen parhaillaan kirjailija Juha Itkosen oman elämään perustuvaa romaania Ihmettä kaikki. Itkonen ja hänen puolisonsa odottavat kolmatta lastaan. Ilman ennakkovaroituksia iloinen odotus muuttuu valtavaksi epävarmuudeksi tulevasta. Nelihenkisen perheen arki jatkuu, mutta vanhempien sisintä kaihertaa huoli ja murhe.
Kerran lääkärin vastaanoton jälkeen Itkonen kysyy kätilöltä: “Olisikohan meille saatavilla jotain henkistä apua täältä? Jotain ammattilaista, jolle me voitaisiin puhua tästä meidän vaikeasta tilanteesta?”
“On kyllä. Meillä on täällä sairaalapastori”, kätilö vastaa.
“Pastori. Onko hän uskovainen?”
“Hän on kirkon palveluksessa, mutta apu, jota hän tarjoaa ei ole uskonnollista.”
Pariskunta päättää mennä keskustelemaan pastorin kanssa. Myöhemmin kotimatkalla he käyvät keskustelun:
“Kävi melkein sääliksi sitä pappia”, Itkosen vaimo sanoo.
“Kuinka niin.”
“No kun ei ne voi sanoa mitään. Ei saa. Pastori ei saa sanoa, mitä oikeasti ajattelee.”
“Se on kyllä jännä tilanne.”
“Se on! Ajattele nyt. Se nainen uskoo Jumalaan. Oikeasti uskoo. Sillä on lohtu. Ja oikeasti se ei saa tarjota sitä lohtua. Päinvastoin, sen pitää peittää omakin uskonsa. Esittää, ettei sillä ole mitään väliä uskooko vai ei.”
“Toihan on koko evlutkirkon ongelma.”
“Ne ei voi myydä sitä mitä niillä on. Ostajia ei ole. Ne yrittää myydä sellaista mikä kelpaisi kaikille eikä sitten ehkä tarjoa kenellekään oikein mitään.”
“Just niin.”
Kirjan mukaan pariskunta oli kuitenkin tyytyväinen sairaalapastorin tapaamiseen, mutta tuo dialogi jäi mietityttämään minua. Miksi kirkko kätkee aarteensa?
Pitäisi uskaltaa puhua asioista asioiden oikeilla nimillä. Evankeliumi ei ole vain julistusta armosta ja Jumalan rakkaudesta, vaikka se onkin evankeliumin keskeinen sisältö. Pitäisi myös uskaltaa kertoa, että Raamatun mukaan synti erottaa ihmisen Jumalasta ja vain Jeesuksen ristin sovitustyö on ratkaisu syntiongelmaan. Jeesus on silta Isän luokse.
“Sillä niin on Jumala maailmaa rakastanut, että hän antoi ainokaisen poikansa, ettei yksikään, joka häneen uskoo, hukkuisi vaan saisi iankaikkisen elämän.”
Joitakin viikkoja sitten yksi maailman tunnetuimmista evankelistoista vieraili Suomessa. Sairauksien vaivaama Reinhard Bonnke vastaa nykyään vain harvoin myöntävästi esitettyihin puhujakutsuihin.
Jäähallin lavalla seisoi silminnähden hauras mies, mutta kun hän avasi suunsa fyysinen heikkous oli tiessään. Oli virkistävää kuulla kiertelemättä julistettua evankeliumia Jeesuksesta, joka on yksi ja ainoa tie Isän luokse. Nykyään tällaista julistusta kuulee Suomessa harvoin.
Bonnke höysti puhettaan lukuisilla tarinoilla eri puolilta maailmaa. Ollessaan kerran puhujamatkalla Etelä-Koreassa hänellä oli tilaisuus tavata kotimaansa Saksan suurlähettilästä. Bonnken yllätykseksi suurlähettiläs oli tunnustava kristitty. Suurlähettiläs evästi Bonnkea keskustelun lomassa, että Saksassa Bonnke ei voisi julistaa evankeliumia niin suoraan kuin mitä hän maailmalla tekee. Bonnke kummasteli ajatusta ja totesi, että “sinä olet diplomaatti ja minä olen evankelista.”
