Kirjoittanut
”Seurakunnat on hyödyntämätön voimavara, joka on kouluista karkotettu. Somen algoritmitkaan eivät tue armon sanomaa, joka olisi paikallaan tänäkin päivänä. Meillä on ollut kouluissa aiemmin mahdollisuus kertoa Kristuksesta, joka rakastaa jokaista ihmistä ja kehottaa rakastamaan lähimmäistä.”
Näin kommentoi Ylen some-palstan keskustelija Vantaan kouluampumista käsittelevää uutisjuttua. Kirkot ja kristityt maallistuvat vauhdilla, joten pelkkä seurakunnan nimellinen läsnäolo ei välttämättä toisi mukanaan kouluille sellaista hengellistä opetusta, mitä kirjoittaja toivoo. Lasten vakava oireilu herättää kuitenkin aikuisissakin ahdistusta. Se vaatii etsimään selityksiä, johtopäätöksiä ja konkreettista toimintaa.
Viranomaiset: muun muassa poliisi, pelastajat, sosiaalihuolto, koulu, tutkijat, media, oikeusoppineet, erikoislääkärit ja mielenterveyden ammattilaiset tutkivat ampumistapausta, siihen johtaneita syitä ja tekevät epäilemättä kaikkensa, että pelastettua saadaan se, mikä vielä voidaan pelastaa. Neljän lapsen ja heidän läheistensä elämä muuttui kuitenkin kolmessa minuutissa, kun ase oli väärissä käsissä.
Suurin kysymys lienee tällä hetkellä: Miksi lapsi tai nuori turvautuu raakaan väkivaltaan? Kansainvälisissä tutkimuksissa kouluampujien profiilia on selvitetty. Ne osoittavat, että ampujien perhesuhteet ovat varsin usein eheät ja vanhemmat hyvin toimeentulevia.
***
Vantaan tapauksessa ampumisen motiiviksi on poliisin puhuttelujen yhteydessä paljastunut koettu kiusaaminen. Tekijä oli vastikään aloittanut uudessa koulussa, joten motiivin taustoja ei tätä kirjoitettaessa tunneta tarkemmin.
Ajatusvirhe, jonka kiusattu voi tehdä, on, että itseä alistavaksi ja kiusaavaksi koettua ihmistä saisi vahingoittaa. Ajatusvirheen vallassa oleva ei kykene tai ei välitä pohtia teon jälkeisiä olosuhteita: paha olo ei häviä koston kautta, vaan kasvaa. Kiusaamiseen ja kouluväkivaltaan pitäisi tietysti aina puuttua napakasti. Olen itsekin valmistunut aineenopettajaksi, mutta koulutus ei antanut eväitä luokkahuoneen sisäisen ihmissuhdedynamiikan havainnointiin ja ymmärtämiseen, saati kiusaamisen selvittelyyn.
***
Ampumistapauksen seurauksena on herätty vakavammin kuin ehkä koskaan aiemmin kysymään, miten digiaikamme some- sekä nettisisällöt vaikuttavat lapsiimme, etenkin jos ruutuaikaa ja kulutettuja sisältöjä ei säädellä lasten seilatessa keskenään sähköisellä ulapalla.
Haastattelin urani alkuvaiheessa mediapsykologin, joka kertoi 1970-luvulla tehdyistä tutkimuksista Suomessa. Jo silloin havaittiin, että väkivaltaisen televisiomateriaalin katsominen vaikutti sitä nähneiden käytökseen. Se heikensi selkeästi kykyä empatiaan ja sen osoittamiseen. Voimme vain arvailla, mitä räjähdysmäisesti kasvanut väkivaltaviihde eri medioissa, ja parin klikkauksen tai pyyhkäisyn päässä odottava pelimaailma on lapsiimme vaikuttanut. Lapsia ei tippaakaan hetkauta, kun päitä katkotaan ja virtuaaliset pelihahmot putoilevat. Eihän veri siinä koneen näytöllä lennä. Monissa peleissä lapsi voi itse ohjata peliä ja kohdistaa pelihahmoihin myös äärimmäisen raakaa kuviteltua väkivaltaa.
Muutama vuosi sitten löysin Ylen arkiston kätköistä 1980-luvulla taltioidun keskusteluohjelman, jossa asiantuntijoita huolettivat sotalelut, joiden pelkkä olemassa nähtiin lasten herkkiä kehitysvaiheita uhkaaviksi. Jää arvailujen varaan, miten tämä massiivinen kulttuurinen muutos mahdollisesti vaikuttaa nuorten väkivallan raaistumisen taustalla. Itsekin useamman lapsen vanhempana näen medioiden, pelien ja ruutuajan tarjoaman lumouksen. Ja silti, emme voi teleportata itseämme ”vanhoihin hyviin aikoihin”. Tosiasia on sekin, että digitalisaatio helpottaa elämäämme monin tavoin ja se on tuonut paljon hyvääkin.
***
Teologisesti on mielenkiintoinen kysymys, miksi meidän tulee pidättäytyä toisen ihmisen tappamisesta ja surmaamisen suunnittelemisesta tai mistä siihen saa voiman. Lapsiasiainvaltuutettu on julkisuudessa todennut, että minkäänlainen koulukiusaaminen ei oikeuta tällaista väkivallan käyttöä (murhaa tai tappoa) koskaan missään: ”Tämäntyyppisestä ajattelusta täytyy pidättäytyä, eikä siihen saa kannustaa”. Tuhoisa ja väärä on malli, jossa ajatellaan, että rangaistus otetaan omiin käsiin. Mikä sitten motivoi ja saa ihmisen pidättymään väkivallasta, vaikka tuntisi siihen viehtymystä?
Evoluutiobiologian kaunis ajatus on, että olemme samaa laumaa ja meidän tulee pitää siksi toisistamme huolta. Kristinuskon vastaus tiivistyy viidenteen käskyyn ”Älä tapa”. Toisin kuin esimerkiksi Koraanista ammentava islam, kostorangaistus ei kuulu millään muotoa kristilliseen elämänkatsomukseen. Tämän takia kristinuskoa on historian aikana myös halveksittu heikkona uskontona.
***
Kristityt uskovat, opettavat ja tunnustavat, että meillä on elävä Jumala, joka rakastaa jokaista ihmistä niin paljon, että hän kieltää vahingoittamasta ketään. Ihmisen henkiset ja fyysiset rajat ovat pyhät. Jokainen ihminen on Jumalan luoma ja lunastama. Jumalan käsky velvoittaa meitä suojelemaan lähimmäisen henkeä ja ruumista sekä kaikkea hänen omaansa. Jos rikomme tämän käskyn, olemme siitä henkilökohtaisesti vastuussa Jumalalle. Jos ja kun kuitenkin rikomme tätä käskyä, vaikka lievemminkin, meidän tulee tunnustaa se synniksi ja turvautua anteeksiantoon, joka Jumalan Pojan uhrin tähden on voimassa. Käsky ilman sen kytkemistä käskyn antajaan olisi moralismia, joka ei anna voimaa ja motivaatiota pitää tätäkään käskyä.
Kristilliseen uskoon kuuluu ajatus myös hyvittämisestä. Kun rikomme toista vastaan, on väärin tehneelle annettava mahdollisuus hyvittää tekonsa.
Alakoululaisille opetetaan edelleen kymmenen käskyä. Vaikka opettajakaan ei uskoisi niiden antajaan, on minusta arvokasta, että lapset joutuvat pysähtymään niiden äärelle. Raamatun opetuksen mukaan käskyt ovat joka tapauksessa kirjoitetut jokaisen ihmisen sydämeen.
Kristilliseen uskoon kuuluu ajatus myös hyvittämisestä. Kun (ei siis jos) rikomme toista vastaan, on väärin tehneelle annettava mahdollisuus hyvittää tekonsa. Äärimmäisessä tapauksessa se ei tietenkään tuo takaisin menetettyä ihmishenkeä, mutta se konkretisoi katumuksen ja sovintoon pyrkimisen mahdollisuuden. Katumus ei pelasta hengellisessä merkityksessä, mutta katumus on terve tunne ja se kertoo omantunnon tervehdyttävästä toiminnasta. Aika harvoin nykyään kuulee puhuttavan omastatunnosta. Raamatussa se on hyvin keskeistä. Syntien anteeksisaaminen luo puhtaan omantunnon. Sen saavuttaminen on arvokasta ja siihen meidän tulisi ohjata myös lapsia.
***
Jos ei ole sisällä kristinuskossa, voi olla hämmentävää, kun kristityt puhuvat ihmisen arvokkuudesta ja ihmisestä Jumalan rakkauden kohteena ja seuraavalla henkäyksellä sanotaan ihmisen olevan perisynnin turmelema. Luterilaiset ovat tehneet hyödyllisen erottelun, joka auttaa ymmärtämään tätä näennäistä ristiriitaa: synti ei ole essentiaalinen, luomisessa ihmiselle annettu ominaisuus, vaan aksidentaalinen, lankeemuksessa ihmiseen kiinnittynyt ominaisuus, joka läpäisee hienoimmatkin ominaisuutemme, älymme ja järkemme. Siksi pienestä asti meistä jokaisesta löytyy ainekset pahaan. Jumalan armon varassa uskallamme tämän tunnustaa. Kristittyinä voimme nähdä ihmisen Jumalan luomana ja samaan aikaan Jeesuksen pelastustyötä tarvitsevana. Tämä on raamatullista realismia.
Tämä teologinen johtopäätös ei tietenkään turhenna viranomaisten analyysejä, joissa kartoitetaan ampumisen inhimillisiä syitä ja taustoja. Ne kaikki on huomioitava, jotta voimme päättäväisesti estää nämä tapaukset jatkossa.
