Kirjoittanut
Maalaistytön muisteluksiaLupasin kirjoittaa Seurakuntalaiseen yhden blogin noin joka kolmas viikko. Toisin kävi. Aiheita minulla kyllä olisi, mutta ei aikaa niiden muistiin merkitsemiseen. Mikä siis voi tehdä eläkeläisen elämästä näin kiireisen? Vastaus: terveyskeskuksen sängyssä makaava äiti. Huhtikuusta lähtien, neljä kuukautta, on aikani mennyt siihen, että olen koettanut tehdä vanhan äitini elämästä edes jossain määrin siedettävää.
Äiti sai massiivisen aivoverenvuodon huhtikuun lopussa, mutta jäi henkiin vastoin lääkärien oletusta. Liikuntakyky meni, mutta jäihän sentään muisti ja puhekyky. Äiti selvisi vähitellen omaan kotiinsa ja eli siellä pyörätuolielämää kotiavun ja meidän lasten turvin.
Kunnes pari viikkoa sitten aivoihin tuli tukos ja puhekeskus vioittui. Samoin asioiden hahmottaminen – edes radiota äiti ei osaa nyt avata, saati että osaisi käyttää turvaranneketta. Kaikki nappulat ja vempaimet ovat hänelle hepreaa. Ja sanat ovat hakusessa.
Palattiin siis suunnilleen lähtöruutuun ja jopa sen taakse. Kun nyt jätän äidin yöksi terveyskeskukseen, minusta tuntuu kuin jättäisin pienen lapsen yksin metsään. Kun aamulla saavun hänen luokseen, ottaa hän minut vastaan kyynelet silmissään: ei ole saanut taaskaan nukutuksi kunnolla, on yrittänyt omin avuin vessaan, on kuunnellut toisten potilaiden valitusta ja kärsinyt heidän tuskiaan… ”Kotiin”, pyytää äitiparka rajoitetulla sanavarastollaan. Kenen sydän ei särkyisi tuollaista pyyntöä kuunnellessa? Ei siinä tule mieleen, että pitäisi tässä blogikin kirjoittaa.
Muutaman teologisen oivalluksen olen kuitenkin ehtinyt näinä kuukausina tehdä. Mikä on se sanoma, joka kantaa ihmisen tällaisten tragedioiden yli? Ei ainakaan se, että elämän tarkoitus on tulla onnelliseksi. Tai että kyllä Herra sinut vielä parantaa. Ei paranna enää entiselleen, sen ymmärtää äiti itsekin.
”Kaikk’ on Herran hallussa / päällä maan ja taivaassa” – tämä virren säe on ollut äidin tunnuslause monet pitkät vuodet. Uusien iskujen ja pettymysten keskellä olen kysynyt häneltä yhä uudelleen, pitääkö tuo lause yhä paikkansa. Tulivatko aivoverenvuoto ja puhekeskuksen tulppa todellakin Herran, ei kenenkään muun, kädestä? Äiti nyökkää, joskus kyynelet silmissään. Koituvatko ne koko meidän perheemme parhaaksi? Taas nyökkäys. Onko nämä tragediat annettu meille rakkaudessa, ei vihassa? Nyökkäys.
Tässä siis teologia, joka kantaa Jumalan lapsen kaikkien hänen sairauksiensa, kaikkien hänen tragedioidensa ja jopa hänen kuolemansakin yli hänen oikeaan kotiinsa.
(Raapustin tämän blogin kaikessa kiireessä terveyskeskuksessa kirjekuoren päälle äidin nukkuessa…)
