Kirjoittanut
Samuli Siikavirta on pastori Suomen evankelisluterilaisessa lähetyshiippakunnassa. Hän on väitellyt Cambridgen yliopistossa Paavalin kasteteologian ja etiikan suhteesta.Eduskunta päätti reilu tunti sitten hylätä lakivaliokunnan esityksen kansalaisaloitteen hylkäämisestä. Suomeksi siis otettiin ensiaskel tiellä, joka johtaa sukupuolineutraalin (tai ideologisesti muotoiltuna ”tasa-arvoisen”) avioliittolain hyväksymiseen maassamme.
Äänestystulos aiheuttaa monessa kristityssä ahdistusta ja pelkoa tulevasta. Avioliitto instituutiona oli kuitenkin menetetty jo kauan ennen tämänpäiväistä äänestystä.
Argumentit avioliittoinstituution sukupuolineutralisoimista vastaan tulivat validiudestaan huolimatta auttamattomasti myöhässä. Niille ei ole ajassamme enää kaikupohjaa. Maailma ja suhtautuminen avioliittoon ovat jo muuttuneet.
Kun me sukupuolineutraalia avioliittolakia vastustavat vetoamme Jumalaan tai kristillisiin arvoihin, se ei voisi enemmistöä suomalaisista vähempää kiinnostaa. Kyllä, Jumala on kristillisen käsityksen mukaan luonut ihmisen mieheksi ja naiseksi ja asettanut heidän lisääntymisen mahdollistavalle suhteelleen pyhän avioliiton. Kyllä, kristillisellä avioliittokäsityksellä on ollut valtava vaikutus läntiseen avioliittolainsäädäntöön. Kyllä, on näkökulmastamme katsoen surullista, että se kristillinen lähtökohta, että avioliiton osapuolina ovat yksi mies ja yksi nainen, nyt murennetaan.
Mutta mitä väliä Jumalan tahdolla on tässä enemmistön ehdoilla käytävässä debatissa, jos jo kolme vuotta sitten enää vain 27% suomalaisista uskoi kristinuskon Jumalaan?
Eduskunnassa lakimuutosta vastustavien suusta on kuultu yllättävän paljon Raamattu-perusteita. Ne ovat usein ihan puhdasoppisia. Silti niiden oikea paikka tuskin on eduskunta, jossa Jumalaan ei uskota eikä Raamatusta välitetä yhtään sen enempää kuin muuallakaan Arkadianmäen ulkopuolella.
Avioliittoinstituution pitäminen entisellään olisi perusteltavissa myös luonnollisen moraalitajun ja järjen argumentein. Silloin myös ei-uskovaiset voisivat niihin vastata, eikä vastaukseksi riittäisi pelkkä olankohautus ja Raamatulla päähän lyöjän leima.
Kun me sukupuolineutraalia avioliittolakia vastustavat vetoamme siihen, mitä arvaamattomia vaikutuksia lainsäädännöllä tulee olemaan luterilaiseen valtakirkkoon ja muihin uskonnollisiin yhdyskuntiin, on jälleen muistettava aika, jossa elämme. Vaikka vielä vajaat kolme neljästä suomalaisesta kuuluu Suomen ev. lut. kirkkoon, vain yhdestä kahteen prosenttia käy sen sunnuntaijumalanpalveluksissa. Vakaumuksellisten kristittyjen osuus maamme väestöstä on erittäin pieni. Valtionkirkkohistoriasta johtuen tilastot ovat petollisia. Suomi ei enää ole kristillinen maa.
Kaiken lisäksi valtakirkko näyttää arkkipiispaa myöten (maininnan arvoisena poikkeuksena Mikkelin piispa Seppo Häkkinen) tekevänsä kaikkensa, jotta sen kannanotot eivät saisi kristinuskosta vieraantunutta jäsenistönsä enemmistöä loukkaantumaan kristinuskoon ja lakkaamaan maksamasta kirkollisveroa.
Ketä siis hetkauttaa valtakirkon viralliseen oppiin vetoaminen, kun virallisella opilla ei kirkolle itselleenkään tunnu enää olevan väliä?
Kun me sukupuolineutraalia avioliittolakia vastustavat vetoamme lasten oikeuteen molempiin biologisiin vanhempiin adoptioasiassa, unohdamme monesti faktat. Jo nyt naisparit ovat oikeutettuja hedelmöityshoitoihin. Jo nyt naimattomat voivat adoptoida lapsen, jolla voikin jonain päivänä olla toinen samaa sukupuolta oleva vanhempi. Jo nyt homopareilla on oikeus perheensisäiseen adoptioon.
Kun vanhemmuus on jo näin irrotettu isyydestä ja äitiydestä sekä lisääntyminen sukupuoliyhdynnästä, onko mitään loogista perustetta enää vastustaa tätä pistettä I:n päälle? Jotta tämä viimeinenkin oikeus jätettäisiin myöntämättä, pitäisi loogisesti kajota myös aiemmin myönnettyihin oikeuksiin. Siihen ei varmasti löytyisi yleistä tahtotilaa.
Kun me sukupuolineutraalia avioliittolakia vastustavat kauhistelemme, että avioliiton neutralisoinnin myötä neutralisoidaan myös koulukirjat ja -kasvatus, unohdamme jälleen ajan, jossa jo elämme.
Jo vuonna 1999 nuorison suosimassa saippuasarjassa teini-ikäinen roolihahmo esitti Suomen TV-historian ensimmäisen homosuudelman ja avasi tulvaportit median ajamalle mielipidemuutokselle. Jo vuosituhannen vaihteessa minun syrjäisellä savolaisella yläasteellani kävi julistamassa helsinkiläinen seksivalistusguru, joka auktoriteetillaan kertoi kymmenen prosentin meistä – alkaen 13-vuotiaista – olevan homoja tai lesboja. (Näistä virheellisistä Kinseyn tilastoista voisi jo itsestään kirjoittaa erillisen esseen.) Jo viitisen vuotta sitten kouluvierailua tehdessäni näin Pohjanmaan raamattuvyöhykkeellä sijaitsevan alakoulun opettajainhuoneen kahvipöydällä Setan jokaiseen Suomen kouluun lähettämän elokuvan sateenkaariperheistä, joka kehotettiin näyttämään kaikille opetusryhmille.
Seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen elämäntavan valtavirtaistamisen tavoite on siis näkynyt lasten kasvatuksessa virallisesti ja median kautta sitäkin vaikutusvaltaisemmin jo vuosikausien ajan. Sen kauhistelu, tuleeko matematiikan kirjaan nyt sanallisia tehtäviä Mikon ja Matin hääbudjetin laskemisesta, ei massoja enää kiinnosta. Mielet on jo muokattu.
Kun me sukupuolineutraalia avioliittolakia vastustavat vetoamme siihen, ettei toisen rakastaminen ole lainsäädännön näkökulmasta varsinaisesti se tärkein syy saada solmia avioliitto, puhumme tästäkin auttamattoman myöhässä.
Aikamme ihmiset eivät enää pidä avioliittoa elinikäisenä saati pyhänä liittona, jossa tärkeintä on tahto rakentaa perhettä yhdessä ja (mikäli mahdollista) kasvattaa tulevaa sukupolvea. Avioliitto, jos sellaista ylipäätään halutaan enää solmia, nähdään lähinnä romanttisena ideana satuhäistä ja Hollywood-elokuvien esimerkin mukaisesta ikuisesta onnesta. Tuohon avio-onneen sisältyy kuitenkin se itsestään selvä varaus, että kun rakastumisen tunteet lakkaavat, ei tarvitsekaan enää rakastaa. Sitten saa hakea uutta rakastumisen kohdetta ja tunteiden paloa uudesta suhteesta. Oikeutta siihen pidetään turhan usein tärkeämpänä kuin lasten oikeutta ehjään perheeseen.
Kristillinen avioliittonäkemys on siis yhteiskunnassa menetetty jo aikoja sitten. Lainsäädännön laajentaminen koskemaan myös samaa sukupuolta olevia pariskuntia on vain looginen askel tässä yhä kauemmas juutalaiskristillisistä arvoista loittonevassa ja biologiasta vieraantuvassa kehityksessä.
Kristittyjen tulee herätä tähän jälkikristilliseen todellisuuteen ja lakata haikailemasta aikaa, joka on jo mennyt.
Nyt on kristittyjen aika palata rohkeasti juurilleen ja varoa mukautumasta maallisen yhteiskunnan ei-kristillisiin arvoihin. On opeteltava siihen, että yhteiskunnan ja kristillisen kirkon arvot erkanevat yhä kauemmas toisistaan. Näinhän se oli myös aikanaan Rooman valtakunnassa.
Kristinusko palaa yhteiskunnassamme marginaaliin, jossa se sai alkunsa. Ja siellä se myös kukoisti.
Avioliitosta ja perheestä on seurakunnissa opetettava entistä selkeämmin etenkin kasvaville sukupolville. Siihen on edelleen uskonnonvapauden suoma oikeus. Lapsia on varustettava siihen ristiriitaan, että koulussa asioista opetetaan toisin kuin kotona ja seurakunnassa.
Meidän on rohkeasti puhuttava siitä, mitä muuta todellinen rakkaus on kuin tunnetta ja halua. Itsensä uhraavan ja sitoutuvan rakkauden tärkein esimerkki on meille annettu Jumalan Pojan inkarnaatiossa ja ennen kaikkea ristinkuolemassa maailman syntien sovitukseksi. Tuo rakkaus on myös avioliiton ja perheen paras perusta.
Meidän on rohkeasti puhuttava siitä, mikä siunaus piilee aviomiehen ja -naisen sekä isän ja äidin erilaisissa ja toinen toistaan täydentävissä kutsumuksissa. Erityisesti yhteiskunnassamme heikentynyttä isän kutsumusta tulee puolustaa. Meidän on myös lakattava halveksimasta naimattomuuden kutsumusta niiden kohdalla, joiden elämässä kristillinen avioliitto ei syystä tai toisesta toteudu tai voi toteutua.
Meidän on toimittava paremmin kristittyjen tukemiseksi molemmissa omin tavoin haastavissa kutsumuksissa. Yhteiskuntamme arvot nimittäin hyökkäävät yhä kovemmin siveästi elämistä vastaan niin avioliitossa kuin naimattomana.
Meidän on myös pidettävä huoli siitä, ettemme puolustaessamme kristillistä avioliitto- ja perhekäsitystä vain vastusta ja tuomitse, vaan tarjoamme armoa kaikille katuville. Kirkonpenkkejämme kun kuluttaa myös vastedes miehiä ja naisia, jotka kamppailevat erilaisten seksuaalisuuden alueen kiusausten ja haavojen kanssa.
Synti ei asu vain ulkona maailmassa. Synti riippuu kiinni myös kristityissä, loppuun asti. Siksi seurakunta on syntisten sairaala. Jos synti pelkistetään ympäristörikkomuksiksi ja yhteiskunnallisen solidaarisuuden puutteeksi, viedään sairaalalta lääkkeet kaikkiin muihin sairauksiin. Sairaala lakkaa silloin olemasta sairaala. Kirkko lakkaa silloin olemasta Kirkko.
Ennen kaikkea kristittyjen on pidettävä esillä sitä tasa-arvoa, joka jokaisella luodulla on ristin juurella. Sitä on tarjottava kaikille katuville syntisille, synnin laatuun katsomatta.
Näin minä ainakin tahdon saarnata pastorina marginaalissa.
