Kirjoittanut
Samuli Siikavirta on pastori Suomen evankelisluterilaisessa lähetyshiippakunnassa. Hän on väitellyt Cambridgen yliopistossa Paavalin kasteteologian ja etiikan suhteesta.
Kun viime päivinä uutisoitiin Tarja Halosen liittyneen takaisin Suomen evankelis-luterilaiseen kirkkoon (HS 23.10.), ajattelin, että jostain on tuulen taas puhallettava. Uutinen ei nimittäin ollut mitenkään uusi: Halosen oli kerrottu liittyneen kirkkoon jo maaliskuussa jätettyään tasavallan presidenttiyden. Paria päivää aikaisemmin vastaan oli tullut myös vielä vanhempi juttu Heidi Hautalan palaamisesta kirkon jäsenyyteen 1990-luvulla (Kotimaa24 21.10.).
Sitten hyppäsi silmille uutinen luterilaisen kansankirkon jäätävistä luvuista, jotka kirkon nelivuotiskertomus paljastaa: pääjumalanpalveluksissa kävijöiden määrä on tippunut vuosina 2008-2011 neljätoista prosenttia, ja matalan kynnyksen erikoisjumalanpalveluksetkin ovat kaventaneet kuilua vain kahden prosentin osallistujamäärän kasvulla vuodesta 2007. Jopa joulunajan jumalanpalvelukset – nuo kansankirkon vuosittaiset tilastohelmet – olivat menettäneet 16 prosenttia tai yli 130 000 osallistujista verrattuna neljän vuoden takaiseen. Helsingin Sanomat uutisoi järisyttävästi, että kirkko on menettänyt vuosikymmenessä miljoona jumalanpalveluksessa kävijää (englanninkielinen verkkoartikkeli 22.10.).
Surullista luettavaa. Halosen ja Hautalan positiiviset takaisinliittymisesimerkit näyttävät putkahtaneen ikävien kirkkouutisten vastapainoksi kuin tilauksesta. Mutta mitä niistä voi päätellä? Presidentti Halonen erosi kirkosta aikanaan, kun kirkko ei vielä suostunut hyväksymään naispappeutta. Nyt on toisin. SETA:n entinen puheenjohtaja on kaiken lisäksi voinut palata jäseneksi Kallion seurakuntaan, josta sateenkaarimessut alkoivat. Hautala puolestaan kertoo arvostavansa sitä, että kirkosta on tullut ”rohkeampi ja avarakatseisempi”. Kirkon puhe syrjäytymistä, ahneutta ja materialismia vastaan sekä suvaitsevaisuuden ja kehitysyhteystyön puolesta on myös Hautalalle tärkeää.
Tällaisia liittymistarinoita kuulee julkisuudessa aina silloin tällöin. Kirkkoon liitytään ikään kuin moraalisen tuen antamiseksi teologiselle muutokselle, joka sen opetuksessa ja toiminnassa on tapahtunut viime vuosikymmeninä. Kirkollisveron maksaminen on monen mielessä helppoa hyväntekeväisyyttä. Suvivirsi tuo kesäiset kyynelet silmiin, kunhan ei uppouduta siihen Jeesus Kristus jalo -säkeistöön ja sen sisältöön. Teologian sijaan kirkon on parempi pysytellä etiikassa ja estetiikassa.
Huolimatta kirkkoon liittymisten määrän kasvusta kirkosta eroaminen vie yhä selkeästi pidemmän korren. Kirkosta myös erotaan sen muuttuneen opetuksen vuoksi. Ja sitten on ne miljoona ihmistä, jotka ovat hävinneet kirkonpenkkejä kuluttamasta muutamassa vuodessa luultavasti, koska kirkolla ei tunnu olevan enää mitään solidaarisuutta ja suvaitsevaisuutta ajavien puolueiden agendoista eroavaa sanottavaa. Jeesuksesta on tehty Kungfutse. Eikä Kungfutsen sovi virua ristillä sovittamassa maailman syntejä. Eurooppaa vaivaavan hengellisen apatian ei tarvitse edes lotkauttaa korvaansa loukkaantuakseen tällaiseen kilttiin ja kauniiseen moraalijeesukseen, koska hänellä ei enää ole mitään tekemistä hengellisyyden kanssa.
Niistä 77,2 prosentista vielä luterilaiseen kansankirkkoon kuuluvista suomalaisista jokainen osallistuu jumalanpalvelukseen keskimäärin vain puolitoista kertaa vuodessa. Se tarkoittaa yhtä konfirmaatiomessua kesällä ja puolikasta jouluhartautta. Vaikka erilaisten Tuomas-, hevi-, tekno-, tango-, sateenkaari-, tai [keksi omasi-]messujen osallistujamäärät ovatkin lisääntyneet kahdella prosentilla, ei niistä taida olla näivettyvän kansankirkon pelastajaksi. Etenkin, jos erikoismessuun tullaan kuin konserttiin, sitouttavatko ne ihmisiä kirkon aktiivijäsenyyteen?
Nähdäänkö kirkossa korrelaatio light-kristinuskon ja ihmiskadon välillä? Vai tyydytäänkö siihen, että tässä on kyse kontrolloimattomasta ”eurooppalaisesta ilmiöstä”, joka on nyt hiipinyt meidänkin perukoillemme? Tuudittaudutaanko siihen, että jotkut palaavat kirkkoon, koska se ei enää sanomallaan loukkaa heidän erilaisia näkemyksiään?
Ja ennen kaikkea kuunnellaanko niitä, jotka ovat joutuneet pakolaisiksi omasta kirkostaan, koska heidän näkemyksensä Jeesuksesta ja hänen sanastaan eivät olekaan muuttuneet?
