Kirjoittanut
Radio Dein päätoimittajaAloitin seurakuntalaisen saarnakoulutuksen. Se on piispainkokouksen suositukseen perustuva koulutus, jonka taustalla on entinen saarnalupatutkinto. Työkseni olen tietysti radiossa jo oppinut toivottavasti puheita pitämään, mutta saarna vaatii jo teologisesti enemmän, onhan se perinteisen näkemyksen mukaan Sanan selitystä. Toivonkin kurssin innostavan itseäni myös Raamatun ja Raamatun selitysteosten syvempään tutkimiseen – aivan uudenlaiseen matkaan pyhiin salaisuuksiin.
Oman hengellisen heräämiseni aikoihin 20 vuotta sitten, luin innoissani Raamatun, sekä vanhan että uuden käännöksen, pariinkin kertaan läpi. Mutta sen jälkeen on ollut erilaisia aikoja, jolloin on täytynyt löytää uusia motiiveja. Kun esimerkiksi nauhoitin Äänipipliaa, niin sain kuunnella Uuden Testamentin lukemista sana sanalta sitä editoiden. Se uudisti näkemystäni Raamatusta. Nykyään luen jokailta Isa-Marialle Suomen lasten Raamattua. Sellaisenaan tarinat ovat lapselle aika kummallisia lukuisine veljen tai pikkulasten murhaamisineen ja siksi ne on hyvä selittää.
Jo lapseni kristillisen kasvatuksen takia on siis saarnakurssi tarpeellinen. Mutta myönnettävä on, että toivoisin voivani joskus palvella tälläkin tavalla seurakuntaani. Jatkossa kirkko tarvitsee jälleen enemmän seurakuntalaisia tekemään myös mahdollisimman paljon kaikkia papinkin töitä, jotta pärjäämme vähenevillä resursseilla. Olen myös valitettavan usein syyllistynyt saarnojen kritisoimiseen ja jos on kanttia arvostella, niin sitten pitäisi uskaltaa laittaa itsensäkin likoon. Onhan niin paljon helpompi olla arvostelemassa, kuin tehdä itse hyvä saarna.
Saarnakurssin aluksi pohdimme kurssilaisten kanssa millainen on hyvä ja huono saarna. Pääsimmekin heti kuulemaan Suomen Siionin parasta saarnaajaa, piispa Eero Huovista. Hän aloitti henkilökohtaisella koukulla, puhui keskellä käytävää silmiin katsoen, hän ei lukenut paperista, vaan oli läsnä ja puhui myös kehollaan. Saarna päättyi kirkkaasti Kristuksen sovitustyöhön. Siitä tuli mieleeni edesmenneen professori Paavo Liskin kommentti kun hänelle ojennettiin Kirkon kulttuuripalkinto (2002). Suurin piirtein näin hän sanoi: ”Jos me näyttelijät näyttelisimme yhtä huonosti kuin papit saarnaavat, niin olisimme työttömiä.” ”Tarvitaan ankara kamppailu, että sana saadaan puhtaana esille, saadaan paljastetuksi ydinasia. Se on temppu, joka pitäisi pystyä tekemään sekä teatterissa että kirkossa. Se ei tarkoita, että papeista pitäisi tulla näyttelijöitä.”
Tätä samaa opetusta piispa Huovinenkin on papeille omalla esimerkillään viestittänyt.
Varmaan jotkut ihmiset pystyvät kuuntelemaan vaikka kuinka monotonisesti esitettyä puhetta, mutta varsinkin nuoremmat sukupolvet, television kulttuurin kasvattamat, tarvitsevat aitoa läsnäoloa, rehellistä omakohtaisuutta ja suoraa puhetta sydämestä, ei paperista luettua filosofiaa ja kaikki tämä sisällöstä tinkimättä.
Mikä sitten on sisällöltään hyvä saarna, kertoo varmaan enemmän saarnan kuuntelijan senhetkisistä tarpeista kuin saarnaajasta. Joku haluaa kuunnella tuhtia Raamatun opetusta ja toinen saa lohtua Jumalan rakkauden sanomasta. Minä kuulun niihin lapsellisiin, jotka nauttivat ehkä eniten perhemessussa. Toisaalta silloin näihin läsnäolonkin muotoseikkoihin on satsattu. Mutta toisaalta tarvitsen yksinkertaista evankeliumia, samoja oivalluksia yhä uudestaan. Haluan messussa kokea saavani syntini anteeksi, olevani armahdettu ja rakastettu juuri sellaisena kun olen. Haastetta parannukseenkin pitäisi olla, jotta peruslaiskana ihmisenä edes yrittäisin tehdä hyvää. Hyvin nöyrällä mielellä opiskelen tätä tehtävää muistaen Rudolf Otton sanat: ”Pyhä on ihastuttava ja kauhistuttava salaisuus”.
