Millainen on kirkko, joka lyö lähetystyötä?

Pappisvihkimykset Inkerin kirkossa ovat nostattaneet mielipiteitä suuntaan ja toiseen. Vähälle on jäänyt keskustelu siitä, mitä nyt ollaan lyömässä, nimittäin kristillistä lähetystyötä. Olipa vihkimisten kanssa miten tahansa, miksi sopua, vaikka kipeätäkin sopua, ei löydy keskustelemalla? Miksi työpöydällä on vallankäytön pakkoaseet kuten rahanjako? Tulevien piispainkokousten esityslistalla on kirkon lähetysjärjestöjen aseman uudelleenarviointia ja mahdollisesti taloudellisen tuen heikentämistä.

Pappeus ei ole keskeinen asia kristinuskossa. Keskeistä on Jumalan lupaukset ja teot Kristuksessa meidän hyväksemme, jotta meillä olisi rauha Jumalan kanssa. Voidaksemme tämän omistaa, meidän on kuultava tämä hyvä uutinen ja uskossa se omistettava. Pappeus palvelee tämän toteutumista. Kun näin on toimittu, olemme Suomessakin saaneet kuulla Jumalan sanan opetusta. Olemme velassa, ja nyt on meidän vuoromme viedä sanomaa eteenpäin. Tätä on lähetystyö. Itse asiassa tässä on kysymys seurakunnan päätehtävästä.

Vanha kristinoppi opettaa: Elämän kallein asia on Jumalan ja Kristuksen Jeesuksen tunteminen ja Jumalan lapseksi pääseminen. Jos tämä saisi olla kirkon työ päämäärä, ei lähetystyöhön koskettaisi muiden kiistojen vuoksi. Siihen jopa panostettaisiin nykyistä enemmän. Samalla pappeusasioissakin sopu ja erilaisuuden ymmärtäminen olisi mahdollista. Jos itse pappeus taas on keskeistä, sopua tuskin löytyy. Suomen ev. lut. kirkko tekee ekumeenista yhteistyötä suurten kirkkojen kanssa, joilla on täysin erilainen virkakäsitys. Hämmästyttävää on sitten se, että kirkon sisällä keskustelu ja yhteistyö eivät onnistu.

Kirkon lähetysvarat menevät enenevässä määrin pelkkään humanitääriseen avustustyöhön ja yhteiskunnalliseen vaikuttamistyöhön.

Kirkon lähetysvarat menevät enenevässä määrin pelkkään humanitääriseen avustustyöhön ja yhteiskunnalliseen vaikuttamistyöhön. Tällä alueella on suuria kansainvälisiä rahoittajiakin. Kirkolla on kuitenkin erityistehtävä synnyttää kristillisiä seurakuntia sekä kasvattaa ja opettaa niitä. Tämän rinnalla kulkee monenlainen opetus- ja diakoninen työ. Sellaiset työkohteet, joita nyt suurennuslasin alla olevilla lähetysjärjestöillä on, syntyvät usein vain vuosikymmenten työn tuloksena. Kirkko on harkitsemassa tällaisten työkohteiden taloudellisen tuen lopettamista, noin vain kevyesti. Kuitenkin juuri kirkko ja seurakunnat ovat vuosikymmeniä tukeneet näiden työkohteiden rakentumista. Monilla seurakuntalaisilla on vuosien siteet työkohteisiin. Seurakuntia rakentava työ toimii pienellä rahoituksella mutta suomalainen apu voi kohdemaassa olla korvaamaton. Mahdolliset lähetysrahojen karsimiset kohdistuisivat juuri tällaiseen työhön. Vain maallistunut kirkko voisi tehdä tällaisia päätöksiä. Kaikki tämä koskee myös seurakuntia, jotka ovat tehneet tai ovat harkitsemassa päätöksiä lähetysmäärärahojen uudelleensuuntaamisesta kirkkopoliittisin perustein.

Kun ajattelemme kirkon lähetysjärjestöjen työn rajoittamisen tai määrärahapäätösten vaikutusta itse työkohteissa, tuen lopettaminen kirkon kiistojen vuoksi olisi suuri vääryys, joka kohdistuu heikkoihin ja apua tarvitseviin seurakuntiin.  Mitä sanovat esim. orpolasten hoitamisesta ja kristillisestä kasvatuksesta vastaavat tai seurakunnan työntekijä, jonka palkkaus tulee Suomesta, kun kuulevat, että tuki loppuu Suomen kirkossa käytävän pappeuskeskustelun johdosta? Ehkäpä ajattelevat, ettei Suomen ev. lut. kirkossa ole ihmisiä, jotka pystyvät keskustelemalla sopimaan asioista ja elämään erilaisten mielipiteiden kanssa. Ehkäpä ajattelevat, että upporikas Suomen kirkko on menettänyt ymmärryksen siitä, mitä on kristillinen usko ja Kristuksen antama lähetystehtävä.

Hannu Arvela

Kirjoittaja on eläkkeellä oleva tutkimusprofessori Keravalta.