Miltä paimenesta tuntuu?

Seison peilin edessä ja kokeilen uusia vaatteita, kun huomaan meidän koiran uima-altaalla. Se on karannut ja oleskelee aitaamattomalla alueella. Jos se lähtee, se pääsee pitkälle, pidemmälle kuin ehdin tai jaksan juosta.

 

Vilkaisen kelloa ja valkoisia vaatteita.

Harpon jääkaapille ja sitten pihalle. Kutsun luokse, mutta toisin kuin yleensä, koira perääntyy. Outoa, ehdin miettiä ja kummallista, että sen yleensä niin uteliasta sisarta ei näy missään. Heilutan nakkia ja ihmettelen, miksi herra herkkusuu ei innostu, ja silloin käsitän syyn paimenkoiran käytökseen.

 

Miksi kukaan ei ole kertonut, miltä paimenesta tuntuu? Pyhäkoulussa kuulin ensikerran kertomuksen hyvästä paimenesta ja itsekin toimin vuosia saman nimisen lastenlehden päätoimittajana, mutta ennen tätä hetkeä, en ole milloinkaan epäillyt paimenen halukkuutta etsiä kadonnutta.

 

Mieleeni ei ole koskaan noussut ajatusta täyteen buukatusta kalenterista tai harmitusta likaantuvista vaatteista tai epäilystä, voiko paimen edes auttaa eksynyttä.

 

Näitä pohdin katsellessani vedessä räpiköivää.

Puoleen väliin tyhjennetyssä uima-altaassa, syksyn lehtien ja ohuen ohuiden jääliuskojen keskellä vilahtaa valkoinen pää. Ei minusta ole hautaamaan eikä pelastamaan. Eläin on syvällä ja käteni liian lyhyet auttamaan.

 

Puristan nakkia niin, että se katkeaa.

 

Tuuli yltyy ja palelen helletopissa. Koirakaveri odottaa ystäväänsä ja kun kurkkaan uima-altaaseen näen vain hätääntyneet silmät. Sitten on hiljaista, liian hiljaista ja välittämättä vaatteista käyn kontilleni.

 

– Oi, Bella! Huudan ja lupaan auttaa. Kurottaudun kohti. Nappaan käpälästä, pentu luiskahtaa otteesta. Roikun puoliksi altaassa ja pelkään putoavani sinne, missä sammakot kevään tullen venyttelevät kohmeisia jäseniään. 

 

Haron vettä tarttuakseni tassuista, mutta pelastettava ei tajua mitä teen tai ehkä se ei luota pelastajaansa.

 

Eläin vikuroi ja jokainen liikahdus lisää haastetta. 

 

Olenhan minä joskus käsipainoja kokeillut kuntosalilla, mutta on aivan eri juttu maata kylmällä alustalla ja etsiä hukkuvaa jäiden keskeltä.

Onnistun lopulta nostamaan väsyneen eläimen luokseni.

 

– Hau hau, jatketaan matkaa! haukahtaa se toinen ja pentu huokaa tyytyväisenä. Tajuan tilanteen ja kun se toinen tulee lähemmäksi nuolemaan kaveria, tartun pannasta. Karkulaisilla – ei, se on todella ikävä ilmaisu – korjaan: Näillä kahdella luonnossa viihtyvällä samoilijalla ja minulla, on ihan eri ajatus, kuinka tästä eteenpäin.

Koirakirjoista oppineena huomioin kotiin saapunutta.

 

Ja koska olen äärettömän iloinen. Mutta itken. Järkytys purkautuu, kun herkkupalat on syöty ja kaikki on hyvin ja kiitän Luojaa avusta.

 

Seison eteisessä ja itken ilosta ja kuinka lähellä lemmikki oli kuolemaa, mutta emme me jaa iloa. Pentu katsoo minua kuin syyttäen. Joko se unohti, että autoin? Eikö se tajua olevansa pelastettu? Häntä heiluen se raapii ulko-ovea ja haluaa takaisin pihalle, ja kun avaan oven, se juoksee suoraan siihen kohtaan, mistä oli löytänyt aidasta kolon vapauteen.