Hoidettavaksi jutuksi käyvät yhtä hyvin kansantalouden kestävyysvaje tai Portugali-paketti kuin minun asuntolainani, stressini, unettomuuteni, jenkkakahvani ja liikenneruuhkat, joihin olen kyllästynyt.
Toivelistalla on lisää liksaa, pitemmät lomat, halvempaa kaljaa ja uusi pihagrilli. Siivooja olisi kiva yllätys.
Samaan aikaan uutiset kertovat leikin lopusta. Luonto huokaa ja kansantaloudet paukkuvat. Ihmiset uupuvat, avioliitot hajoavat, mielialalääkkeitä syödään jo yläasteella. Yhä pienemmän voivat pahoin, yhä vanhemmat tekevät itsemurhia, yksinäisyys raastaa hiljaisissa päivissä ja yksinäisissä öissä.
Syrjäytetyt seisovat ihmisarvonsa kadottaneina leipäjonossa ja markkinataloudelle voittoa polkevan silmäpussit roikkuvat jo polvissa. Pakko jaksaa, ettei putoa.
Ajatteleminen on raskasta työtä, siksi se on ulkoistettu medialle, jossa mittasuhteet vääristyvät. Tuksun tunnemyrsky ja Japanin tsunami tasaavat palstat. Valtiontalouden kestävyysvaje ja yhden kansanedustajan rasistiset puheet ovat samankokoisia uutisia.
Pikku-uutisena jossain kulkee, että yhä useampi lapsi jää kastamatta. So? kuuluu olankohautus englanniksi. Mitä sitten? Kunhan nimi tulee kirjoihin. Tehköön sitten itse aikanaan valinnan, haluaako kuulua kirkkoon vai ei.
Pienokainen jää kasvamaan vain osallaan ihmisyyttä. Hengellisyyttä ei ole, ja henkisyydenkin kanssa olla jo vähän niin ja näin. Sivistys on sitä, että kato piip netistä. Liian monen ainoa turva on pipo.
Ihmisestä on tullut pelkkä kuori. Ruumis, joka toimii, mieluiten täydellisesti ja näyttää hyvältä. Vanhat, vammaiset, rumat ja lihavat, ylipäätään epätäydelliset ja ei niin mediaseksikkäät sysätään sivuun kuvaa pilaamasta.
Olemme huolissamme maatuvasta ruumiistamme, mutta emme kuolemattomasta sielustamme. ”Maa maahan jää, mutt’ henki taivahalle”, muistutti jo Eino Leino.
Kuntoilu on hyväksi, mutta maratonintoilussa on jo addiktin tynkää. Ultrajuoksu on tulossa. 24 tuntia yhteen menoon.
Suorituskeskeisessä ruumista palvovassa ajassa uskotaan, että kyllä se sielu tulee mopolla perässä. Mutta entä, jos en osaa odottaa sitä. Jos en tiedä koko sielusta mitään. Miten sanon päivää sielulleni, että kiva, kun kerkesit kyytiin, jos en tunne sitä.
Jos minulle ei kerrota ihmisyyden ihmeestä, Jumalasta minussa, kuinka sen löytäisin.
Markkinavoimat luovat omat tarpeensa, jotka media välittää. Kuka kertoisi, että ihminen on enemmän kuin kuluttaja. Kuka lämmittäisi ihmistä auki tajuamaan, että hän tarvitsee rakkautta, hyvyyttä, kauneutta. Näitä virsiä, lauluja, sanoja, jotka satuttavat ihanasti kyyneliin asti.
Tarvitsen suuria, rusentavia tunteita, joista tiedän, että minähän kukin, vaikka luulin olevani viherkasvi!
Kokemus synnyttää elämyksen ja tekee tarpeen tunnetuksi. Tällaiseksi Jumala ihmisen tarkoitti: itkeväksi, nauravaksi, hyvää tekeväksi, pyhää ja kaunista rakastavaksi, pieneksi suureksi instrumentiksi Luojan käteen. Tuntemaan Hellaakosken niittyvillan tavoin: ”Minäkin kumarran pääni, minunkin sisällä soi.”