Kirjoittanut
Kirjoittaja on Suomen Vapaakirkon pastori ja voimavarakeskeinen työnohjaajaMaski kasvoille. Nopea tarkistus: yhtä vaille sallittu maksimimäärä ihmisiä paikalla, voin siis mennä mukaan. Vielä Supermiehen katseella nopea arvio riittävästä turvavälistä. Kas niin, nyt voin istua.
Kaikkeen tähän olemme jo tottuneet. Mutta nyt suunnitteilla on vielä tiukempia rajoituksia ulkonaliikkumiskieltoineen. Se merkitsee sitä, että ihmiskontaktien määrä pienenee entisestään. Epidemian taltuttamisen kannalta tämä on hyvä asia, mutta henkisen hyvinvoinnin kannalta monille on tiedossa riuduttavaa aikaa. Pakollisia töissä, kaupassa, lääkärissä ja apteekissa käyntejä lukuun ottamatta tulevat rajoitukset estäisivät meitä tapaamasta ketään oman perheemme ulkopuolista ihmistä.
Mitä tekevät silloin ne yksin asuvat, joilla ei ole omaa perhettä? Oma seura ei kaikille ole se paras seura, ei ainakaan, jos siitä joutuu nauttimaan liian pitkään yhtäjaksoisesti. Tällaisena aikana vahvoilla ovat ihmiset, jotka sietävät hyvin yksinoloa ja jopa nauttivat siitä. Introverttia ajatus yksin olemisesta ei ahdista, vaan se on jotakin, jota hän jopa tarvitsee säännöllisesti voidakseen hyvin. Mutta olimmepa introvertteja tai ekstrovertteja, tai kenties jotakin siltä väliltä, jos olemme Jeesuksen seuraajia ja osa hänen ruumistaan, seurakuntaa, silloin me tarvitsemme uskovien yhteyttä. Jotkut kaipaavat toisten seuraa ja yhdessäoloa enemmän kuin toiset, mutta yksikään Kristuksen ruumiin jäsen ei pysy loputtomiin elinvoimaisena ilman edes jonkinlaista yhteyttä toisiin Herran seuraajiin.
Mutta vaikka haluaisimmekin aktiivisesti etsiytyä toisten uskovien yhteyteen, entäpä jos se ei kohta enää ole mahdollista? Jeesuksen lupaus on ihana: ”Sillä missä kaksi tai kolme on koolla, siellä minä olen heidän keskellään”. Mutta entä jos emme enää voi rohkaista toisiamme tällä lupauksella, siitä yksinkertaisesta syystä, että kaksi tai kolme ei enää saa olla koolla?
Onneksi nykytekniikka on tullut avuksemme; puhelin ja muut yhteydenpitotavat, joiden avulla voimme jopa nähdä toistemme kasvot. Poikkeusajan alussa vuorovaikutus kylmän ruudun kautta tuntui keinotekoiselta, mutta nyt olen ihmeekseni tottunut siihenkin. Enää toinen ihminen ruudulla ei ole pelkkä puhuva pää, vaan ymmärrän, että hän on todellinen, kokonainen ihminen, jolla on ajatuksia ja tunteita ja oma tarina. Sitä paitsi ruudussa on mahdollista nähdä ihmisten kasvot kokonaan eikä vain maskin yläpuolella kurkistelevia silmiä, ja tänä kummallisena aikana siitä on tullut ruutukohtaamisten valttikortti. Rukoileminen yhdessä ruudun kautta oli aluksi jäykkää ja katkonaista, nyt sekin alkaa sujua paremmin. Missä ikinä kaksi tai kolme on koolla – olkoon se sitten vaikka Zoomissa tai Teamsissä tai Google Meetissä – niin siellä Jeesus on heidän keskellään! Se on nyt tullut todistettua.
Mutta on olemassa myös eräs hyvin vanha, hyvin perinteinen keino kokea yhteyttä toisiin Kristuksen ruumiin jäseniin, ja se on kirjoitettu teksti. Pyhät kirjoitukset, totta kai, mutta myös kirjat, lehdet, ja nykyään myös erilaiset verkossa julkaistut tekstit. Kautta aikojen on luettu toisten ihmisten muistiin merkitsemiä mietteitä, kysymyksiä ja kokemuksia Herran seuraamisesta. Niitä on pohdittu ja niistä on rakennuttu. On kyselty samoja kysymyksiä. On opittu uutta. On käyty tunneskaalaa läpi laidasta laitaan. On ihasteltu sitä, miten joku on osannut pukea sanoiksi jonkin oman kokemuksemme, ja iloittu siitä, että tuo toinen on kokenut ja tuntenut juuri samalla tavalla kuin me ja tietää, miltä meistä tuntuu. On iloittu yhteisestä uskosta ja rakkaudesta Herraan. Lyhyesti sanottuna: on koettu uskovien yhteyttä. Kirjoitetut tekstit voivat yhdistää meidät kaukana meistä elävien tai jopa kauan sitten eläneiden Herran omien kanssa tavalla, jossa voi aidosti toteutua tuo ”missä kaksi tai kolme on koolla, siellä minä olen heidän keskellään”.
Sain tuoreen kokemuksen tästä hiljattain, kun raahustin keittiöön huonosti nukutun yön jälkeen. Kello oli hädin tuskin puoli viisi, takana oli muutaman tunnin pyöriskely vuoteessa, pätkittäistä nukkumista ja taas heräämistä. Oloni oli surkea ja yksinäinen, ja halusin jakaa jonkun kanssa sen miltä minusta tuntui.
Puolisoni nukkui kuitenkin edelleen autuaan unta, ja minun oli tyydyttävä muuhun seuraan. Avasin aamuhartauskirjani, joka tänä vuonna on ollut Adrian Plassin Tavallisen tallaajan tienviittoja. Olin päässyt jaksoon, jossa hän pohtii Sananlaskujen opetuksia. Vuorossa oleva kohta kuului näin: Säilytä, poikani, harkinta ja maltti, älä päästä niitä silmistäsi, sillä ne ovat sinun elämäsi tae, ne ovat kaulaasi kiertävä koru. Näin kuljet tietäsi turvallisesti, et jalkaasi loukkaa, ja maata mentyäsi nukut rauhallisesti, et mitään pelkää (3:21–24).
Kas vain, ajattelin. Kylläpäs sattuikin osuvasti, tässähän puhutaan nukkumisesta. Kunpa minäkin olisin saanut nukkua rauhallisesti. Mutta sitä ei nyt minulle suotu. Voi minua raukkaa.
Sitten aloin lukea Plassin pohdintoja. Kun pääsin kappaleeseen, jonka hän aloittaa kysymällä: Nukunko rauhallisesti maata mentyäni?, höristin sisäisiä korviani. Mitäköhän hän tähän vastaa?
Plass kirjoitti: Yleisesti ottaen: en nuku rauhallisesti. Hienoa, kohtalotoveri siis!, iloitsin. Mutta iloitsin liian aikaisin, sillä teksti jatkui: Minun olisi välittömästi lisättävä, että huomattava syy tähän on (liian suuri) painoni ja iltaruokani (liian paljon liian myöhään).
Mokoma Plass ampui suoraan napakymppiin. Tiesin, että suurin osa myös omista huonosti nukutuista öistäni johtui siitä, että minäkin olin syönyt liian paljon liian myöhään. Niin kuin edellisenä iltanakin, jälleen kerran. Näillä kilometreillä pitäisi jo tietää, että se ei vaan enää ole mahdollista, jos halusi nukkua yönsä edes jotenkin. Mutta kun ruoka on niin herkullista, ja tuntuu niin rauhoittavalta, kun sitä syö. Alkaa niin mukavasti nukuttaakin…. Kunnes herää parin tunnin kuluttua, eikä unesta ole enää tietoakaan.
Siinä minä istuin, Adrian Plassin kanssa aamiaispöydässä. Me katselimme toisiamme synkkinä ja syyllisinä. Rukoillaanko? ehdotti Adrian. Ja niin me teimme. Yhdessä painoimme päämme ja rukoilimme tekstin lopussa olevan rukouksen: Isä, tiedän, etten ole ainoa ihminen, jolle yöt ovat vaikeita. Anna meille erottelu- ja arviointikykyä käsitellessämme käytännön asioita, joissa tarvitaan muutosta, ja anna meille rauhasi ja viisautesi kuin ne olisivat kaulaamme kiertävä koru juuri silloin kun varjot alkavat langeta.
Kaksi oli koolla, ja siinä Herra oli heidän keskellään.
Lainaukset kirjasta Tavallisen tallaajan tienviittoja (When You Walk), suomentaneet Merja Pitkänen ja Marja Sevón. Päivä Osakeyhtiö 2009.
