Kirjoittanut
Kirjoittaja on Seurakuntalainen.fi -sivuston päätoimittaja”Vanhurskaan rukous on voimallinen ja saa paljon aikaan”, sanotaan Jaakobin kirjeessä (Jaak. 5:16). Raamatussa on monia muitakin kohtia, joissa on suuria lupauksia rukoukseen liittyen. Silti rukousta on aivan liian vähän – ainakin minun elämässäni.
Mutta minua on jälleen viime aikoina muistutettu rukouksen voimasta. On ollut pieniä, mutta tärkeitä arkisia tilanteita, joissa on tarvittu Jumalan apua.
Joitakin viikkoja sitten vietimme pidennetyn viikonlopun Utön saarella. Perheemme koira oli matkassa mukana. Ensimmäisen päivän iltana huomasimme, että koiralla oli toinen silmä pahasti tulehtunut. Hankala tilanne, kun on kaukana mantereelta, missä on lähin apteekki. Yritimme junailla, josko olisimme saaneet reseptillä silmätippoja mantereen apteekista laivalla saarelle. Toisinaan se kuulemma onnistui, mutta tällä kertaa apteekista ei ollut kuljetuksia laivalle. Jäljelle jäi rukous silmän parantumisen puolesta ja silmän puhdistaminen vedellä. Seuraavana päivänä silmä oli kirkas ja tulehdus poissa. Kiitos Jeesus, huokaisin.
Kesällä matkasin junalla kohti Itä-Suomea. Sylissäni makoili kääpiövillakoira Denny. Edessäni olevalla penkillä istui mies, jonka puheisiin aloin jossain vaiheessa matkaa kiinnittää huomiota. Puheissa oli jotain outoa. Mietin, että puhuuko hän itsekseen vai kenties puhelimessa jonkun kanssa. Myöhemmin mies soitti aggressiivisia puheluita sairaalaan ja yritti saada selvillä ilmeisesti teho-osastolle joutuneen äitinsä vointia. Matkan edetessä mies alkoi käyttäytyä koko ajan uhkaavammin. Puhui kovaa, kiroili, uhkaili kanssamatkustajiaan, oli levoton, nousi välillä seisomaan ja hakkasi penkkiä.
Paikkani oli suoraan hänen takanaan. Tuijotin tiivistii kirjaani koira sylissäni ja vältin katsekontaktia arvaamattomalta tuntuvaan mieheen. Koko ajan rukoilin hänen puolestaan. Rukoilin hänelle rauhaa, Jumalan kosketusta. Mies oli selvästi hyvin ahdistunut ja levoton. Ehkä hän oli käyttänyt jotain aineita, en tiedä. Tunsin sääliä häntä kohtaan.
Junan henkilökunta kävi kahdesti rauhoittelemassa miestä, sillä miehestä oli käyty valittamassa. Junavaunusta oli vaivihkaa siirtynyt ihmisiä toisiin vaunuihin. ”Koitahan nyt rauhoittua, sinusta on valitettu” -puheet eivät suinkaan tyynnyttäneet miestä, vaan saivat hänet käyttäytymään entistä aggressiivisemmin.
Seuraavalla juna-asemalla poliisit tulivat hakemaan miestä. Siinä tilanteessa yllättäen asetuin puolustamaan miestä, hän oli nimittäin jonkin verran rauhoittunut ja puhelinkeskusteluista olin ymmärtänyt, että hän oli sopinut sairaalahenkilökunnan kanssa, että menisi sairaalaan heti junan saavuttua perille. Nyt hänen matkansa tyssäsikin kesken kaiken. Sanoin poliiseille, että antaisivat miehen matkata perille asti, että mies oli jo rauhoittunut. Kun poliisit taluttivat miehen pois junasta, minun ja miehen katseet kohtasivat. Kasvot olivat murtuneen ihmisen kasvot, silmät kyynelissä. Aina välillä Pyhä Henki on muistuttanut minua, että rukoilisin miehen puolesta. En ehkä koskaan tapaa häntä enää, mutta uskon, ettei ole sattumaa, että minut oli sijoitettu miehen läheisyyteen junassa ja että sain sydämelleni rukoilla hänen puolestaan. Voihan olla, ettei kukaan ole koskaan rukoillut hänen puolestaan. Tai sitten hän voi olla esirukouksen lapsi, jonka puolesta on rukoiltu paljonkin. Jumala tietää.
Mitä jos rukoilisimme päivittäin vaikkapa viisi minuuttia enemmän kuin ennen? Mitä se vaikuttaisi? Minussa, läheisissäni, ympäristössä, yhteiskunnassa jne.
Rukous voi paljon. Se kuulostaa fraasilta, mutta on totta.
