Mitä kirkolla ei ole varaa menettää?

Keskustelu Suomen ev.lut. kirkosta on ollut raskasta. Virka, käsitys avioliitosta ja sen pohjalla oleva kysymys Raamatusta ja kristillisestä ihmiskuvasta eivät ole teologian marginaalia. Syvät tunteet syystä kuplivat. Kirkko on monelle meistä edelleen rakas, eikä ole sama, mitä sen sisällä tapahtuu. Puhutaanhan isiemme ja äitiemme kirkosta, jonka sylissä olemme saaneet uskon Jeesukseen.

Kirkkoon kohdistuvat muutospaineet ovat nyt poikkeuksellisen kovat. Kaikesta vapaamielisyydestään huolimatta kirkko nähdään viimeisenä kantona kaskessa liberaalin yhteiskunnan ja liberaalin kristillisyyden voittokululle. Riittääkö kirkolla rohkeus pysyä Jumalan sanassa, kantaa ristiä, jonka Herramme on sen harteille laittanut, kulkea iloisesti vastatuuleen? Tästä riippuu kirkkomme tulevaisuus. Haurastuminen näyttäisi jo alkaneen.

Kansankirkko on kansallisvaltion tuote. Se on valtiokirkon lapsi, jolle romantiikka on antanut kauniin nimen. Valtio- tai ruhtinaskuntatausta on jättänyt siihen nationalistisen leiman: olla venäläinen on olla ortodoksi; olla suomalainen on olla luterilainen.

Mitä kansankirkko on teologisesti määriteltynä, onkin jo sitten vaikeampi kysymys. Voiko sellaista olla olemassakaan? Voidaan myös kysyä, onko varsinaisia kansankirkkoja enää fyysisestikään missään. Tunnustuskirkot ovat puolestaan syntyneet sen seurauksena, että valtio- tai kansankirkon varsinainen kirkkoluonne on ohentunut. On annettu periksi.

Suomen ev.lut kirkko menettää jäseniään historiallisella vauhdilla. Sitä vastaan monet näyttävät taistelevan vapaamielisyydellä ja ajan ideologioiden ratsuilla, joiden kuvitellaan pitävän kansan kirkossa. Kirkkohistoria kuitenkin kertoo, että käy päinvastoin: se tie tyhjentää kirkot lopullisesti.

Kirkolla on varaa menettää sen mammona. Sillä on varaa menettää maallinen arvovalta.  Mutta kirkolla ei ole varaa menettää sen uskovaa kansaa ja heidän rukouksiaan. Sillä ei ole varaa menettää Jumalan sanan arvovaltaa. Jos nämä menetetään, on peli menetetty sekä hengellisessä sodankäynnissä että myös aidon arvovallan suhteen ystävien ja vihollisten silmissä. Kuinka on mahdollista, että tätä ei nähdä?

”Auta, Herra! Sinun palvelijasi ovat käyneet vähiin. (Ps. 12:2) Ketkä ovat Herran mielen mukaisia palvelijoita? Sen tietää lopulta vain sydänten tuntija itse. Mutta näyttää siltä, että palvelijoita on kovin vähän. Niitä jotka taipuvat Jumalan sanan alle ja tunnustavat sen oikeaksi silloinkin, kun sana tuomitsee heidän oman vaelluksensa. Niitä jotka janoavat armoa tiensä suunnan muuttamiseen Herralta, ei luottamalla omiin tekoihin tai voimiin. Niitä, jotka tahtovat yhä julistaa ristiinnaulittua Kristusta, vaikka se on monille menneen ajan hulluutta. Oikeille paimenille ja muille palvelijoille sanoma ristiinnaulitusta Kristuksesta on Jumalan voima ja Jumalan viisaus. Herran mielen mukaiset paimenet ja muut palvelijat tunnistaa yksinkertaisesta sanan uskosta ja heidät tunnistaa särjetystä sydämestä ja nöyrästä hengestä. Auta, Herra! Anna kansallesi oikeita raittiin ja elävän uskon palvelijoita.” (Joka päivä elävää vettä- kirja, kirkolliskokousvaalipäivänä 13.2.)

Artikkeli on Elämä-lehden 3/2024 pääkirjoitus