Kirjoittanut
Maalaistytön muisteluksiaIsen pyhäkkö oli ja on vieläkin Japanin keisarinpalvonnan keskus, koska Iseä pidetään keisarisuvun syntypaikkana. 1930-luvulla oli tullut tavaksi, että jokainen koululuokka teki kansakoulun päätteeksi palvontamatkan tuohon pyhäkköön.
Sitten tapahtui skandaali. Eräs 12-vuotias poika Ogakin kaupungista Gifun läänistä ilmoitti opettajalleen, ettei hän aikonut lähteä Iseen, eikä sinne lähtisi myöskään hänen vuotta nuorempi veljensä. Syy: he olivat kristittyjä ja palvoivat vain kristittyjen Jumalaa. Opettaja kauhistui ja kutsui äidin paikalle. Koska tämä sanoi olevansa poikiensa kanssa samaa mieltä, jätettiin asia poliisin tutkittavaksi.
Poliisi pääsi pian selville, että syynä tähän pyhäinhäväistykseen olivat ulkomaalaiset lähetyssaarnaajat. He olivat tulleet maahan Mino Missio -nimisen lähetysjärjestön kautta; sitä johti Japanissa muuan neiti Weidner. Lähetyssaarnaajia kuulusteltiin, mutta he eivät suostuneet muuttamaan kantaansa. Poliisit joutuivat lähtemään heidän luotaan tyhjin toimin, raivosta kiehuen. Ogakin kristityt tiesivät joutuneensa hengenvaaraan, sillä Isen pyhäkön uhmaaminen ei ollut 30-luvulla mikään pikkuasia.
Skandaali loisti kohta kissankokoisilla kirjainmerkeillä kaikkien Japanin lehtien etusivulla: MINO MISSIO KIELTÄYTYY TUNNUSTAMASTA MUUTA JUMALAA KUIN RAAMATUN JUMALAN. Tällaista asennetta pidettiin aivan sietämättömänä loukkauksena auringonjumalattaren jälkeläistä, taivaallista majesteettia, Japanin keisaria kohtaan. Kymmenenä iltana perätysten kokoontui suuria protestikokouksia kaikkiin Ogakin temppeleihin. Sunnuntaina piiritti raivostunut kansanjoukko lähetyksen portin.
Neiti Weidner kutsuttiin opetusministeriöön kuulusteltavaksi. Shintoviranomaiset painostivat häntä myöntämään, ettei keisarin palvonta Isen pyhäkössä ollut mikään uskonnollinen toimitus, vaan pelkkä isänmaallinen ele, johon kaikkien uskontojen edustajat voivat hyvin osallistua. ”Tässä asiassa me emme tee kompromissia”, vastasi neiti Weidner lujasti. Kuulustelijoiden oli vaikea uskoa, että moisesta asiasta voitiin tehdä elämän ja kuoleman kysymys, varsinkin kun muut kristilliset piirit olivat jo antaneet periksi.
Tämä olisi ollut Japanin kristikunnalle kultainen tilaisuus antaa pasuunasta yhteinen ja selvä ääni: me kristityt emme todellakaan palvo muita jumalia kuin Jeesusta. Olemme kaikki tästä asiasta yhtä mieltä. Tällainen kanta olisi voinut jopa vaikuttaa ehkäisevästi militaristien sotahulluuteen, joka oli jo täyttä päätä syöksemässä Japania ja sen naapurimaita tuhoon ja turmioon.
Japanissa oli tuolloin 70 miljoonaa asukasta, joista puoli miljoonaa oli kristittyä. Mutta yksikään ääni ei noussut puolustamaan Mino Missiota julkisuusmyrskyn keskellä. Kaikki muut kirkot, lähetykset, papit ja lähetit olivat hiljaa kuin hiiret. Jos heidät pakotettiin jotain sanomaan, niin he vain totesivat Mino Mission olevan liian jyrkkä kannassaan. Militaristeille kävi enemmän kuin selväksi, ettei kristityiltä löytyisi kovan paikan tullen rohkeutta nousta yhteiseen rintamaan heitä vastaan.
Neiti Weidner ei kuitenkaan suostunut antamaan periksi, ja ihme tapahtui: hänen lähetyksensä jätettiin rauhaan. Edes lähettejä ei karkotettu maasta. Työ sai jatkua vielä monta vuotta. Silloinkin, kun muita kirkkoja jo painostettiin ankarasti, Mino Missio sai vielä toimia vapaasti.
Isestä alkoi Japanin kristikunnan alamäki. Pastorit ja muut kirkkojen vastuunkantajat päästivät lapsensa luokkaretkelle ja antoivat heidän osallistua keisarin palvontaan. Lampaat seurasivat tietenkin paimenensa esimerkkiä. Pearl Harborin hyökkäyksen jälkeen v. 1941 tilanne muuttui vielä pahemmaksi, ja viimeisetkin uskonnonvapauden rippeet vietiin kaikilta kirkkokunnilta.
Vähitellen seurakunnat suostuivat ripustamaan kirkkonsa seinälle keisarin kuvan ja kumartamaan sitä ennen jumalanpalveluksen alkamista. Ne, jotka eivät siihen suostuneet, joutuivat pistämään lapun luukulle. Mutta näin jälkeenpäin voidaan kysyä, eikö olisi ollut viisaampaa pistää lappu luukulle jo hyvissä ajoin ja alkaa kokoontua maan alla.
Sodan jälkeen ei kuulunut montakaan kirkollista ääntä, jotka olisivat katuneet näitä harha-askelia. ”Minkäs sille mahtoi?” kohauttivat kristityt johtajat harteitaan. Luterilaiset olivat erityisen lepsuja, vapaiden suuntien papeista sentään jotkut joutuivat vankilaan uskonsa tähden.
Koreassa sen sijaan suuri joukko pappeja valitsi vankeuden ja kuoleman mieluummin kuin kumarsi keisarin kuvaa. (Koreahan oli silloin Japanin miehittämä maa.) Varmaan tässä onkin yksi syy Japanin kristikunnan heikkouteen. Ehkä Japanin kirkkojen on tunnustettava sota-ajan syntinsä synneiksi vaikka sitten sadan vuoden viiveellä, jos mieli herätyksen siellä alkaa.
(Tämä on ote Mailis Janatuisen kirjasta Kaksi naista, yksi usko. Perussanoma 2014. Mino Mission skandaali on kuvattu John M.L. Youngin kirjassa: The Two Empires in Japan. New Life Prayer League. Tokyo 1987.)
