”Jumalaa yksin minun sieluni hiljaisuudessa odottaa, häneltä tulee minulle apu.”(Ps. 62:2)
Tätä kysymystä olen itsekseni miettinyt, kun olen ollut toipumassa kuukausia kestäneestä hometalon remontista. Olo on ollut erittäin väsynyt. On ollut vaikeaa keskittyä mihinkään, Raamatun lukeminen on tuntunut liian raskaalta ja mieli on ollut liian uupunut rukoukseen.
Monet teistä tiedätte saman kokemuksen. Kun jotain tosi raskasta on kestänyt liian pitkään, psyyke väsyy ja tulee neuvoton olo. Uupuminen vaikuttaa myös jumalasuhteeseen, sillä juuri uupuneena ja masentuneenakin on vaikeaa uskoa Jumalan armoon ja uskollisuuteen. Takki tyhjänä ihminen kokee Jumalan etäiseksi ja välinpitämättömäksi. Ehkä väistämättäkin mieleen tulee kysymys: miten lähestyn Jumalaa, jotta Hän voisi auttaa minua?
Mitä siis voimme tehdä, kun takkimme on tyhjä? Toisaalta, inhimilliseltä kannalta, voimme tehdä paljonkin: hakea apua, tehdä voimaannuttavia asioita ja levätä. Mutta keskitän kysymykseni jumalasuhteeseemme; miten saamme apua Jumalalta silloin, kun itse emme jaksa mitään?
Uskon vastauksen olevan tyrmistyttävän yksinkertainen: Älä tee mitään. Ei mitään -tekeminen tarkoittaa sitä, etten yritä olla parempi, jaksavampi tai onnistuvampi suhteessa Jumalaan. Suostun siis olemaan juuri niin väsynyt, neuvoton ja toivoton kuin reaalisesti olen. Se tarkoittaa myös sitä, etten yritä tavoitella Jumalaa miellyttämällä Häntä tai tekemällä lupauksia paremmasta elämästä.
Kun siis oma takki on tyhjä, parasta on vain hiljaa odottaa Jumalaa. Odotamme Jumalaa, koska Hän ainoastaan voi tuoda apunsa tilanteeseemme ja nostaa meidät taas jaloillemme. Odotamme Häntä, koska ymmärrämme, että Hän tahtoo olla ainoa turvamme ja pelastajamme.
Jumalan odottaminen ei koskaan pääty huonosti. Voi olla, ettei tänään mikään rohkaise sinua jatkamaan jo pitkään kestänyttä odotustasi. Mutta luota Jumalaan silti. Hän näkee sinut tänään, rakastaa sinua ja odottaa väliintuloansa sinun parhaaksesi.
Julkaistu myös Yksin armosta -sivustollani.