Kirjoittanut
Kirjoittaja on Kansanlähetysopiston apologialinjan vastaava opettaja.Helteinen heinäkuun viikko on ollut säältään valoisa ja lämmin, mutta uutisiltaan synkkä kuin marraskuun kaamos.
Irakin Mosulissa islamistit ovat miltei tyhjentäneet kaupungin kristityistä ja valmistelut jäljelle jääneiden dhimmien verottamista ja lopulta todennäköistä tappamista varten on aloitettu.
Hamas ja Israel ottavat jälleen yhteen Gazan kaistalla alivoimaisen provokaattorin suojatessa aseitaan siviileillään ja ylivoimaisen provosoitujan suojatessa siviileitään aseillaan.
Lopuksi maailmanpolitiikan suuret virrat vyöryivät konkreettisesti toimistoni pöydälle, kun kaksi työtoveriani Suomen Evankelisluterilaisesta Kansanlähetyksestä saivat surmansa Afganistanissa. Ehdin toisen heistä tuntea vain muutamien kuukausien ajan lounaspöydän kautta (en siis kovin paljon), mutta sen tiedän, että he molemmat tekivät erittäin arvokasta ja vaikeaa työtä.
Motiivia suomalaisten surmille ei liene vielä tiedossa, mutta luultavasti he menettivät henkensä länsimaisuutensa ja kristillisyytensä vuoksi. Miksi näin voi mielestäni arvata pelkästään tapahtumapaikan ja uhrien kansallisuuden perusteella, selviää tästä kirjoituksesta, jossa koetan hahmottaa, miksi rauhaa näiden kahden kulttuurin välille on nykyisellään vaikea saada aikaan.
Islamin ja lännen välinen ongelmavyyhti on tietenkin takkuinen paketti, mutta joitakin punaisia lankoja siitäkin on erotettavissa. Yhden sellaisen tunnistamista varten tulee selvittää kaksi (valitettavasti) jokseenkin seikkaperäistä teologista ja valtio-opillista asiaa.
Ensimmäinen on se, että islamilaisissa maissa uskonto ja valtiovalta yleensä ovat yhtä ja samaa kokonaisuutta. Näin on siitä syystä, että islam uskontona sisältää kokonaisen yhteiskunnallisen ohjelman saattaa koko maailma islamilaisen uskonyhteisön, umman poliittiseen hallintaan.
Eri asia on, kuinka vakaumuksellisesti maailman muslimien enemmistö tänään todella ajaa tällaista hanketta ja millä tavoin, mutta se ei horjuta itse perusasiaa: islam on perusteiltaan kaiken inhimillisen elämän kattava uskonnollis-poliittinen järjestelmä ja sisältää sharian, ohjeet niin uskonnollisesta kuin maallisestakin lainsäädännöstä.
Toinen seikka on se, että vastoin tavallisten suomalaistenkin melko yleistä luuloa, kristinusko on tehnyt alustaan alkaen todellisen ja merkityksellisen eron kirkon ja valtion välille.
Siitä syystä se esimerkiksi pystyy leviämään varsin vaivattomasti alueille, joiden poliittinen järjestelmä on sen arvoille täysin vieras. Siitä syystä kirkko ei myöskään tarvitse valtiota mihinkään ollakseen täysimittaisesti kirkko, seurakuntiensa jäsenistä koostuva Kristuksen ruumis.
Tämä tärkeä kirkon olemisen tavan historiallinen valtauoma tapaa unohtua länsimaissa, koska kulttuurimme yhteinen muisti on pitkän valtiokirkollisen historian läpitunkema.
Ei ole kauaakaan siitä, kun esimerkiksi termillä ”kristikunta” saatettiin viitata luontevasti yksinkertaisesti länsimaiden kattamaan maantieteelliseen alueeseen. Kuitenkin suuri osa tämänkin päivän kirkoista elää vähemmistöuskonnon asemassa eri puolilla maailmaa. Joskus suvaittuna, usein vihattuna.
Mutta kuinka nämä kaksi eri näkemystä valtiosta ja uskonnosta sitten keikuttavat koko maailman rauhanpyrkimyksiä juuri nyt? Miten ne muka kokonaisten kansojen suhteisiin vaikuttavat? Eikö olisi mahdollista, että kaikki osapuolet yksinkertaisesti vain lopettavat tappamisen ja alkavat elää rauhassa?
Ei. Syitä tähän on kolme.
Ensimmäinen niistä on kuva, joka muslimimaiden tavallisilla kansalaisilla on lännestä. Koska he mieltävät uskonnon ja valtion luontevasti yhdeksi kokonaisuudeksi omassa maassaan, ajattelevat he lännen uskonnon vastaavalla tavalla olevan kristinusko.
Toki on poikkeuksia sääntöön, mutta suurten ja vähän koulutettujen massojen tapauksessa tämä lienee valtavirtanäkemys.
Siksi se rappiollisena nähty mediamateriaali, mikä tulee lännestä satelliitin, internetin ja kaapelitelevision kautta, on heille samalla kristinuskoa. Rappioksi lasketaan erityisesti pornografia, alkoholi, irtosuhteet ja kaikki se, jota vapaudeksi täällä tavataan kutsua ja jota muu maailma pääsääntöisesti kauhistelee.
Länsi nähdään militanttia dekadenssia propagoivana suurvaltana, jota vastaan pitää taistella. Usein aseellisesti.
Toinen syy on lännen sekulaari enemmistöväestö. Varsinkin New Yorkin terrori-iskuista alkaneen ajanjakson aikana se on peljästynyt islamilaisessa maailmassa voimistunutta uskonnollista fundamentalismia.
Samalla poliittisen korrektiuden nimissä ja uskonnollisen lukutaidottomuuden mahdollistamana tälle radikalismille on täytynyt löytyä vastine myös omalta maaperältä. Ovathan kaikki uskonnot sekulaarissa maailmankatsomuksessa kuitenkin pohjimmiltaan samanlaisia.
Sellainen vastakappale on helposti löytynyt poliittisesti ahkerasta amerikkalaisesta kristillisestä oikeistosta, joka kaikkien harmiksi sattui vieläpä olemaan vallankahvassa juuri syyskuun 11. terrori-iskujen aikaan ja aloitti niiden seurauksena kaksi sotaa muslimimaissa.
Mikä sekularistin kotimaassa muistuttaa minkäänlaista fundamentalismia, ruokkii uskonnollisia vastakkainasetteluja, on siksi vaarallista ja siitä täytyy erottautua.
Väitän, että tästä syystä jossain toisessa historiallisessa tilanteessa vaikkapa uusateismi, samaa sukupuolta olevien liitot ja monet muut yleisesti kristinuskon opponenteiksi mielletyt ilmiöt eivät olisi levinneet niin voimakkaasti kuin ne kiistatta ovat levinneet.
Mitä näiden kahden ajattelutavan kohtaamisesta syntyy? Kahden kulttuurin välinen vastakkainasettelun kierre, jossa muslimimaiden kansalaiset halveksivat läntistä rappiota ja niiden monet nuoret, toimettomat miehet radikalisoituvat ja vainoavat kotimaidensa kristittyjä ja muita vähemmistöjä. Sekulaari länsi kavahtaa tätä islamismin nousua ja tahtoo ottaa etäisyyttä kotoperäiseen ”fundamentalistiseen” uskonnollisuuteen.
Tämä tarkoittaa yhä voimistuvaa sekularisoitumista, jota islamilainen maailma halveksuu entistäkin enemmän, jolloin lisää toimettomia nuoria miehiä radikalisoituu ja lisää vähemmistöjä vainotaan, erityisesti kristittyjä ja juutalaisia. Silloin sekulaari länsi vierastaa vielä enemmän perinteistä kristinuskoa ja kierre jatkuu ad nauseam.
Mutta entäpä se kolmas syy? Piilisikö siinä ratkaisun avain ongelmaamme?
Se avain voi olla lännen konservatiivinen kristitty vähemmistö. Kuulit oikein, eikä tämä ole minkäänlaista kissan hännän nostamista.
Nimittäin, mitä jos ihan ajatusleikkinä kuviteltaisiin, että länsimainen konservatiivikristitty tajuaisi olevansa oikeastaan muukalainen omassa maanosassaan ja kertoisi tämän koko maailman muslimeille?
Että länsi ei olekaan kristikunta. Että me emme haluakaan valtion ja kirkon liittoa. Että teidän maanne kristityt – ja sivumennen sanoen ulkomaiset avustustyöntekijät – eivät edustakaan sitä rappiota, jota luulitte heidän edustavan.
Ja entä jos sama länsimainen kristitty kertoisi puolestaan sekulaarille maanmiehelleen, että edes kaikkein karkeinkaan fundamentalistikristitty ei ole teologisesti velvoitettu ristiretkiin ja demokratian sotilaalliseen levittämiseen? Että kirkon ja valtion perusteellisempi ero tekisi oikeastaan molemmille ihan hyvää? Että islam ja kristinusko ovat aivan aikuisten oikeasti erilaiset uskonnot?
Lopuksi tähdennän, että totta kai maallistuminen ja islamismin lisääntyminen ovat kumpikin laajempia ilmiöitä kuin vain ylläkuvatut ajatuskulut lännessä ja muslimimaissa.
Mutta mitä pikemmin nämä islamin ja kristinuskon toisistaan oleellisesti eroavat poliittiset seuraukset selviäisivät kaikille osapuolille, sitä helpommaksi se varmaankin tekisi ratkoa takkuvyyhdin muita solmuja.
