Mitä uskovat kadehtivat?

Yksi aikamme tyypillisistä tunnetiloista on kateus. Kateellisuutta herättävät esimerkiksi toisten suurempi varallisuus, monipuolisempi lahjakkuus, parempi sosiaalinen asema sekä kauniimpi ulkonäkö. Kun ottaa huomioon, miten paljon kateutta esiintyy ja miten paljon myös Raamattu aihetta käsittelee, on suorastaan hämmästyttävää, miten vähän siitä nykyisin puhutaan.

Kateus kuului keskiajalla pääpaheiden eli niin sanottujen kuolemansyntien joukkoon. Nämä pääpaheet olivat vakavia sen vuoksi, että niistä katsottiin versovan monia muita tuhoavia tunteita ja asenteita. Danten Jumalaisessa näytelmässä kateutta kuvataankin toiseksi pahimpana syntinä heti ylpeyden jälkeen.

Kateutta esiintyy yksilöiden, ryhmien, yhteisöjen ja jopa kansojen välillä. Kateuden olemukseen kuuluu kilpailu. Sitä synnyttävät kaikki sellaiset asiat, jotka koetaan olevan toisella paremmin kuin itsellä.

Tuomas Akvinolaisen tunnetun määritelmän mukaan kateus on ”surua toisen hyvästä”. Se on sisäistä epämukavuutta, joka johtuu muiden menestyksestä. Kateellinen ihminen ei suo toiselle hänen hyväänsä, vaikka toisen onni ja menestyminen eivät olekaan häneltä itseltään pois. Käytännössä kateuden tunne ilmenee usein toisten aliarvioimisena, kielteisten asioiden esille nostamisena, panetteluna – jopa inhona ja suoranaisena vihana.

”En muista kuulleeni yhtään ainoaa kunnon saarnaa kateudesta.”

Antiikin kreikkalaiset muuten ajattelivat, että kateus lisää sapen eritystä, ja liiallinen sappi puolestaan muuttaa ihmisen ihon värin vihertäväksi. Siitä juontuu edelleen käytössä oleva sanonta, jonka mukaan joku voi olla ”kateudesta vihreä”.

Valitettavasti kateutta ilmenee paljon myös hengellisessä toiminnassa. Mielestäni se on erityisesti vapaakristillisten yhteisöjen piirissä vaikuttava pahe. Vapaakristillisissä seurakunnissa ulkoinen menestyminen ei yleensä perustu koulutuksen tuomaan pätevyyteen tai muodolliseen kirkolliseen asemaan vaan enemmänkin ihmisten luontaiseen lahjakkuuteen sekä kykyyn käyttää sosiaalisia suhteita hyväkseen.

Myös raha on usein suuri keskinäisen kateuden aihe. Kristilliset järjestöt, jotka osaavat vedota tehokkaasti vapaaehtoisiin lahjoittajiin, herättävät helposti kateutta. Lisäksi suositut puhujat, muusikot, kirjailijat ja mediapersoonat, jotka ovat paljon esillä julkisuudessa, synnyttävät usein varjoon jäävissä kollegoissaan kateuden tunteita.

Olen kuullut elämäni aikana satoja hengellisiä puheita, mutta en muista kuulleeni yhtään ainoaa kunnon saarnaa kateudesta. Raamattu kuitenkin viittaa siihen monissa kohdin. On hyvä muistaa, että koko kosmoksen moraalinen lankeemus sai alkunsa kateudesta. Samoin ensimmäinen ihmismurha oli kateuden aiheuttama. Ja kateus oli evankeliumien mukaan keskeinen syy myös siihen, että ylipapit jättivät Jeesuksen Pilatuksen käsiin ristiinnaulittavaksi. Kyse ei ole siis mistään pienestä asiasta.

Miten kateuden tunteen voi sitten voittaa? Lähtökohtana siihen on ymmärrys Jumalan antamasta yhteisestä hyvästä sekä siitä nouseva kiitollisuus. Kirkkoisä Augustinus oivalsi tärkeän totuuden, kun hän sanoi, että jaettaessa hengellinen siunaus ei pienene vaan suurenee. Jos annan toisille arvostustani, kunnioitustani ja rakkauttani, en pienennä omaa osuuttani vaan suurennan sitä. Siksi meidän tulisikin oppia iloitsemaan aidosti toisten hyvästä ja menestyksestä.

Voisiko tämä alkanut uusi vuosi olla aikaa, jolloin tarkkailemme omaa kateuden tunnettamme ja pyrimme torjumaan sitä yhtä suurella vakavuudella kuin vaikkapa ilmastonmuutoksen aiheuttamaa uhkaa.

Leevi Launosen radiokolumneja kuullaan Radio Deissä keskiviikkoisin klo 8.45 ja 12.50.