Kirjoittanut
Kirjoittaja on eksynyt uskonnon ja politiikan hämärille rajaseuduille.Eräitäkin vuosia sitten – silloin kun vielä matkustettiin lentokoneilla, eikä edes koettu siitä niin häpeää – vanhimmat meistä muistavat tuon ajan – satuin samalle lennolle erään maailman suurimman lähetysjärjestön, Youth With A Missionin perustajan Loren Cunninghamin kanssa. Olimme matkalla Norjasta Suomeen. Kun katselin jo iäkästä, vähän haurasta miestä istumassa yksin halpalentoyhtiön turistiluokassa ilman ainoatakaan saattajaa, nousi mieleeni ajatus: ”niin, ilmeisesti tämä ei KOSKAAN muutu paremmaksi!”
Tuo mies, jonka perustaman liikkeen toiminnassa on vuosien varrella ollut mukana miljoonia ihmisiä: ei omaa suihkukonetta, ei edes bisnes-luokan istuinta. Ei mustia autoja ja poliisisaattueita, ei avustajaa tai sihteerien joukkoa palvelemassa ja kyselemässä vointia. Ei myöskään hienoa toimistoa pilvenpiirtäjän ylimmässä kerroksessa, sellaista jonka lasiseinistä näkee yli Central Parkin.
Silti edelleen uskollisena, loppuun asti. Ja tehtävä.
Operaatio Mobilisaation perustaja George Verwer vieraili hänkin joitain vuosia sitten Suomessa. Verwer, myös jo yli 80-vuotias, puhui ihan sitä samaa kuin 30 vuotta tai 50 vuotta aikaisemmin, haastaen ja kannustaen sama iänikuinen maailmankarttapusakka yllään. Te olette maan suola! Menkää siis… Vaan ei tainnut tulla Verwereistäkään miljonäärejä.
Billy Graham, joka sai (tai joutui) elää lähes satavuotiaaksi, kirjoitti viimeisessä kirjassaan Nearing Home lähes inhorealistisesti vanhenemisen vaivoista ja kiusauksista – ja hyvin päättämisestä. Ei ikääntyminen ollut herkkua edes maailmankuululle.
Kuuntelin viime vuonna myös intialaisen kirjailijan, apologin ja ihmisoikeusaktivisti Vishal Mangalwadin puheita, kun hän vieraili Suomessa. Edellisen vierailun jälkeen Vishalin ja Ruthin kotitalo Intiassa oli palanut. Nyt, yli 70-vuotiaina heidän osansa oli taas kerran matkalaukkuelämä pitkin poikin maailmaa, ilman juuri mitään omaisuutta.
Mitään omistamatta, mutta toisia rikkaiksi tekevinä. Matkalaukku. Apostolin osa.
Eikö se osa koskaan voisi muuttua paremmaksi?!
Nämä olivat vain muutamia mainitakseni, joitain hieman tunnetumpia, että rohkenin tässä nimeltä mainita. Vaan loppuisi aika, jos alkaisin tehdä listaa heistä, joiden vaellusta olemme saaneet kaukaa seurata.
Ja kun on nähnyt tarpeeksi, on pakko myöntää: on myös mahdollista pysyä ”uskollisena”, kantaa hedelmää vielä vanhuudessakin – kuin vetten äärelle istutettu puu. Keskellämme on vaeltanut heitä, joiden elämää ei sittenkään määrittänyt rahan himo tai edes tarve nousta parrasvaloihin ja saada oma nimi historiaan. Voisipa joistain melkein jopa sanoa, että he olivat ”liian hyviä tälle maailmalle”.
Ja tämän haluan vielä sanoa ja painokkaastikin: ei kaikessa, mitä maailmassa tapahtuu, ole kyse rahasta. Se on ihan hassu ajatus. Eihän raha edes pääasiallisesti motivoi suurinta osaa ihmisistä. Taiteilija tekee taidetta, tutkija tutkii, keksijä innovoi, palveluammatin valinnut palvelee, äiti ja isä hoivaa ja rakastaa lastaan – ja kaikella tällä jokaikinen päivä näyttää ”mammonalle” pitkät. Rahaa voi tulla, olla tai mennä. Mitä sitten? Onhan ihminen ja ihmisyys niin paljon enemmän, niin paljon arvokkaampaa.
Mitä se ”menestys” siis edes on?
Elämästä kyllänsä saaneena…
Ei jokainen koe elämänvaihetta, jossa tyytyväisenä katselee elettyä elämäänsä taaksepäin. Eihän se usein ole meistä itsestämme edes kiinni. Elämässä tulee pettymyksiä – kaikkein eniten itseemme.
Toisaalta tiedämme senkin, että vain pieni osa esimerkiksi Vanhan testamentin kuvaamista johtajista päätti kaikin puolin hyvin. Moni lankesi kokonaan pois kutsustaan. Paineita ja kiusauksia riitti. Moni jäi jossain vaiheessa junnaamaan paikalleen. Sanotaan, että aivomme kyllä olisivat plastisemmat ja mukautumiskykyisemmät kuin kehomme. Saati sitten ”sisäisen ihmisemme puolesta”.
Uskollisena – kenelle?
Olen koettanut ajatella uskollisuudesta jotenkin näin: on helpompi mieltää olevansa uskollinen jollekulle toiselle, elävälle persoonalle, kuin abstraktille aatteelle, opille, ideologialle. Mistä minä edes tiedän, uskonko ja ajattelenko kaikessa ”oikein”? Voi, miten monessa olenkaan eri mieltä sen nuoren kanssa, joka vielä hetki sitten luuli tietävänsä kaiken.
Sinä olet ”tuo toinen”. Sinä, joka koet ja tunnet todemmin kuin minä. Sinä, joka tunnet minutkin niin paljon itseäni paremmin. Katsot silmiin ja sinua sattuu, kun minä olen uskoton.
”Simon, Johanneksen poika, olenko minä sinulle rakas…?”
Mitäköhän olisin itse vastannut?
Ehkä juuri tämän verran uskaltaisin: ”Herra, sinä tiedät kaiken.”
Artikkelikuva: Felix Rostig on Unsplash.com
