Kirjoittanut
Kirjoittaja on emeritusprofessori ja Radio Dein Päivän blogisti.Viime vuosikymmeninä Suomessakin olemme entistä enemmän tutustuneet varhaisvuosisatojen kirkkoisien ajatuksiin eli patristiseen teologiaan. Tämän ekumeenisen vuorovaikutuksen myötä meille protestanteille on tullut tutuksi käsite ”jumalallistaminen”, kreikaksi theosis ja latinaksi deificatio.
Suomen kielellä tulee puhua jumalallistamisesta, ei jumalallistumisesta. Edellinen tarkoittaa, että ihminen on Kolmiyhteisen Jumalan toiminnan kohde. Jälkimmäinen edellyttää, että ihmisessä olisi resursseja itse vaikuttaa omaan jumalallistumiseensa. Tällaista kristinusko ei opeta.
Antiikin ihmiskäsitykseen vaikuttanut filosofi Platon uskoi, että ihmisjärjen korkein kuolematon osa on itse asiassa jumalallinen. Seuraamalla järjen yliluonnollista tiedon valoa ja sen moraaliopetuksia ihminen saattoi tulla Jumalan kaltaiseksi.
Osa varhaisvuosisatojen teologeista sai vaikutteita Platonin opeista. Kreikankieliset kirkkoisät vähitellen omaksuivat theosis-käsitteen, joka ei esiinny Raamatussa. Tällä uudella ”jumalallistamisen” idealla haluttiin tiivistetysti ilmaista ja tulkita, mitä kristityn yhteys Kolmiyhteiseen Jumalaan merkitsee.
Kristityt teologit vetivät tarkan rajan juutalais-kristillisen opin ja pakanafilosofian välille: Ihminen on nyt ja hamaan ikuisuuteen asti sataprosenttisesti luotu olento – hänessä ei ole yhtään luomatonta ”jumalallista” solua tai atomia! Jumalan olemuksen ja ihmissielun olemuksen välillä ei tapahdu minkäänlaista sekoittumista.
Jumalallistamis-käsitteen käyttöä puolustettiin vetoamalla 2. Piet. 1:4: “…jotta…te tulisitte osallisiksi jumalallisesta luonnosta”. Ilmaisu “jumalallinen luonto”, theia physis, mainitaan Raamatussa vain tässä. Varhaiset teologit eivät ymmärtäneet tämän lausuman tarkoittavan osallisuutta Jumalan olemukseen eli substanssiin, vaan yhtymystä Kristuksen jumalalliseen persoonaan, elämään ja ominaisuuksiin Pyhän Hengen välityksellä.
Uusi testamentti puhuu erittäin paljon kristityn ja Kristuksen välisestä ykseydestä tai yhtymyksestä. Johanneksen evankeliumissa Jeesus käyttää usein ilmaisua: ”Pysykää minussa, minä pysyn teissä.” (Joh. 15:4) Verbi menein, pysyä, asua, ilmenee Johanneksen evankeliumissa 40 kertaa sekä 27 kertaa Johanneksen kirjeissä.
Paavali käyttää kirjeissään yli 160 kertaa persoonallisen yhtymyksen ilmauksia “olla Kristuksessa”, “Kristus teissä / meissä”, “Pyhä Henki / Kristuksen Henki / Jumalan Henki teissä / meissä”, ”te Pyhässä Hengessä” jne.
Paavali ja Heprealaiskirje käyttävät myös sanan metokhe, osallisuus eli partisipaatio, johdannaisia 15 kertaa. Samassa merkityksessä Uudessa testamentissa usein myös sana koinonia. Kaikki nämä tarkoittavat yhtymystä Kristukseen Pyhässä Hengessä.
Latinaa puhuvat lännen kirkkoisät kuten Augustinus (354–430) käyttivät näihin pohjautuvaa termiä participatio puhuessaan ihmisen osallisuudesta Jumalan elämään ja ominaisuuksiin.
Uusi testamentti on siis täynnä ilmauksia, jotka kertovat uskovan ja Kristuksen intiimistä yhtymyksestä Pyhässä Hengessä! Tämä ykseys on teologinen ja hengellinen salaisuus, jota ei voi selittää luonnollisin ilmauksin. Siitä voidaan puhua lähinnä armon mysteerinä kirkon liturgian ja kristityn rukouksen kielellä Kolmiyhteyttä ylistäen ja palvoen.
Kun kirkkoisät selittivät jumalallistamisen merkitystä, he eivät käyttäneet filosofian kieltä, vaan Raamatun kieltä. Yhtymys Jumalan elämään toteutuu yhtymyksenä Kristukseen Pyhässä Hengessä.
Luotu olento voi partisipoida Kristuksen jumalalliseen persoonaan, elämään, rakkauteen ja jumalallisiin ominaisuuksiin, kuten pyhyyteen, vanhurskauteen ja kuolemattomuuteen, vain Pyhässä Hengessä.
Nämä jumalalliset ominaisuudet eivät tule osaksi ihmisen omaa inhimillistä luontoa, ne ovat Kristuksen ominaisuuksia, vieraita ominaisuuksia meissä, meille lahjoitettuina. Kristuksen Hengen läsnä ollessa nämä Kristuksen lahjaominaisuudet ovat reaalisesti läsnä vanhurskautetussa syntisessä.
Kreikankieliset kirkkoisät korostivat ihmisen osallisuutta Kristuksen kuolemattomuuteen ja katoamattomuuteen. Näin ihmisessä toteutuu se päämäärä, joka oli tarkoitettu Aadamille mutta jonka synti tuhosi. Yhtymys Kristukseen korjaa ja palauttaa ihmisen olemassaolon tarkoituksen. Tässä yhtymyksessä ihminen voi Pyhän Hengen voimasta muuttua yhä enemmän Jeesuksen kaltaiseksi, tulla todelliseksi Jumalan kuvaksi.
Ortodoksiteologi Vladimir Lossky sanoo: “Ortodoksisessa opissa Kolminaisuuden läsnäolon vaikutus ymmärretään luomattomana armona, Pyhän Hengen lahjana, jonka Jumala on todellisesti antanut ja luovuttanut, ja jonka ihmispersoona on todellisesti vastaanottanut ja nyt omistaa.”
Kirkkoisä Athanasius (n. 296–373) oli jumalallistamis-idean tärkeimpiä edustajia. Hän selittää sitä kolminaisuusopin avulla. Isä on armon lähde. Hän antaa armonsa Pojan kautta Pyhässä Hengessä. Ihmisen osallisuus Kristukseen, Isän Sanaan eli Logokseen, on mahdollinen yksinomaan osallisuutena Pyhään Henkeen. Pelastuksen lahjoista pääsee osalliseksi vain Pyhässä Hengessä.
Athanasius sanoo: “Me olemme hänessä ja hän meissä Pyhän Hengen meille antamassa armossa. Koska Jumalan Henki on meissä, me olemme Jumalassa ja Jumala meissä. Ilman Henkeä olemme kaukana Jumalasta, mutta osallisina Pyhään Henkeen meidät on yhteen nivottu jumaluuteen. Sana, Kristus tuli lihaksi, jotta hänen ruumiinsa ja verensä voitaisiin sovituksen aterialla tarjota kaikille ja jotta osallisina hänen Hengestään meidät jumalallistettaisiin.”
Näin ymmärrettynä me protestantitkin voimme rohkeasti käyttää sanaa ”jumalallistaminen”.
