Kirjoittanut
Titta Hämäläinen toimii lähetystyöntekijänä eteläisessä naapurissamme Virossa. Maailman maallistuneimman maan mainetta kantavassa Virossa järjestäytynyt uskonnollisuus on monelle vierasta. Silti hengellisyys on läsnä yllättävissäkin asioissa. Elämää ja ilmiöitä Virossa Titta tarkastelee savolaisen, diakonin ja nuorten kanssa työskentelevän ihmisen silmin.Tiedättekö mikä on taantumuksen kehto? Mukavuusalue.
Olen itse erittäin mukavuushakuinen ihminen. Pidän siitä, että voin juoda aamukahvin kiireettömästi sohvannurkassa. Minulle on tärkeää, että vaatteet ovat mukavat päällä. Päiväunet voittavat useimmiten siivoamisen, jos on mahdollista valita. Yritän työkokouksissakin tehdä jotain sen eteen, että kokoustaminen olisi mukavaa. Vähän tarjoilua ja mukavat tuolit, jos mahdollista, tai jotain muuta vastaavaa.
Mukavuus auttaa nauttimaan arjesta, ja siksi se on mielestäni hyvä asia. En kuulu heihin, joiden mielestä ihmisen – ja erityisesti kristityn – elämän pitäisi olla enimmäkseen kärsimystä. ”Kärsi, kärsi, kirkkaamman kruunun saat” on hokema, jonka osaa vähintään joka toinen suomalainen. Ainakin minun ikäiseni ja meitä edelliset sukupolvet.
Kuluneen syksyn aikana olen kuitenkin pohdiskellut mukavuuden kääntöpuolta. Nuorempana olin perfektionisti. En halunnut epäonnistua, enkä ollut innokas tekemään mitään, missä olin epävarma. Sitten diakoniaopiston viimeinen harjoittelu vei minut Viroon. Kahden kuukauden ajan en juuri muuta tehnytkään kuin sellaisia asioita, joita en oikein osannut. Yllätyksekseni maa ei nielaissutkaan minua eikä tapahtunut mitään muutakaan kamalaa, vaikka tein vaikka mitä virheitä töissäni.
Viro oli ja on hyvä kouluttaja. Vaikka perfektionisti minussa elää edelleen, se ei enää estä yrityksen ja erehdyksen kautta oppimista. Uskallan jopa pitää opetustuokioita kolmevuotiaille. Uskokaa tai älkää, se on pelottavaa, jos siihen ei ole erityisiä lahjoja.
Nykyään suurin uhkani on perfektionismin hyvä ystävä, mukavuus. Voi sitä ehkä turvallisuudeksikin kutsua, ne ovat usein sukulaisia. On helppoa uskotella itselleen, että töissä kannattaa tehdä asioita samalla, hyväksi havaitulla mallilla. Se varmaan toimii, kun on aina ennenkin toiminut. Huomaan tämän kiusauksen erityisesti nuorten Raamattu- ja lähetyskurssin työssä, jossa on nyt menossa kahdeksas vuosi. Opetussuunnitelma ja kurssin rytmi on joka lukuvuotena pääpiirteittäin sama, mutta toteutustapoja voimme melko vapaasti halutessamme muutella. Iloitsen valtavasti työtovereistani, joista jokainen omalla tavallaan auttaa kehittämään opiskelumme tapaa. Myös kurssilaiset itse omalla palautteellaan auttavat uudistumaan ja kyseenalaistamaan sekä pakottavat joskus perustelemaan, miksi teemme juuri näin. Minulla ei ole edes mahdollisuutta langeta vanhan toistamisen kiusaukseen mukavuuden takia, ja siitä olen todella kiitollinen.
Mukavuuteen on helppo jäädä. Mutta se ei innosta kehittymään, pyrkimään eteenpäin. Maailman parhaat pikajuoksijatkaan eivät harjoittele mukavissa olosuhteissa. Juoksijaa ei kehitä mukavuus, vaan sitkeä harjoittelu ja omien suoritusrajojensa ylittäminen aina vähän kerrallaan. Nautin edelleen aamukahvista sohvannurkassa ja päiväunista aina kun on mahdollista, mutta jos mukavuus ohjaa ihmissuhteitani tai työni tekemistä, se tukehduttaa kasvun. Ja jos en kasva, alan näivettyä. Mukavuusalueeni estää minua tekemästä sitä, mitä minut on luotu tekemään.
Maailman suurin ihme on se, että Jumala on ollut ja on valmis näkemään vaivaa meidän takiamme. Joulu on siitä valtava todiste. Jumala olisi voinut jäädä ”mukavuusalueelleen” taivaaseen, mutta Hän valitsi toisin. Rakkaudesta ihmisiin. Otanko minä tuosta rakkaudesta esikuvan itselleni? Annanko sen auttaa minut pois omalta mukavuusalueeltani?
