Kirjoittanut
Samuli Siikavirta on pastori Suomen evankelisluterilaisessa lähetyshiippakunnassa. Hän on väitellyt Cambridgen yliopistossa Paavalin kasteteologian ja etiikan suhteesta.Miten saamme nuoret pysymään kirkossa? Miten kirkko voi tavoittaa sen kulttuurista vieraantuneita nykyihmisiä? Näitä tärkeitä kysymyksiä pohditaan jatkuvasti. Väitän kuitenkin, että niitä lähestytään epäolennaisten kysymysten kautta.
Tamperelaisia rippikoulun käyneitä kymmenen vuoden ajan seurannut tutkimus paljasti hiljattain, että nuorista 48 % koki rippikoulun vaikuttaneen myönteisesti hengelliseen elämäänsä vielä kymmenen vuotta rippikoulun jälkeen. Hieno juttu. Kuitenkin samassa tutkimuksessa todettiin, että neljäsosa osallistuneista oli jo eronnut kirkosta 25 vuotta täytettyään.
Rippikoulu ei siis pidä nuoria kirkossa vain siksi, että se on positiivinen kokemus. Itsekin useita rippileirejä vetäneenä voin todeta, että hauskanpito, hyvä fiilis ja kirkon työntekijöiden astuminen alas jalustalta nuorten silmissä ovat olennaisia. Silti sellaiset kokemukset eivät yksin riitä pitämään ketään kirkon toiminnassa. Niitä osataan tarjota paljon paremmin monissa muissa ei-kirkollisissa yhdistyksissä ja tapahtumissa.
Silloin, kun nuori oivaltaa ristin rakkauden sanoman ja juurtuu kirkon hengelliseen elämään, jossa sitä jatkuvasti julistetaan, tulokset ovat toisenlaiset. Tarkoitan nimenomaan liturgista jumalanpalvelusta.
Jumalanpalveluksesta opettaminen on kirkon nuorisotyön pullonkaula. Jos siinä onnistutaan, nuoret voivat löytää hengellisen kotinsa koko seurakunnan yhteisestä messusta, sanan ja sakramenttien parista. Jos siinä ei onnistuta, nuorten aikuisten jäsenkato jatkuu. Lapsuudessa oli kenties kerho, sitten rippikoulu – loppuelämäksi kirkkoon kuuluminen tarkoittaa lähinnä kirkkohäitä ja hautajaisia. Tai ehkä piipahtamista jossain erikoismessussa, joka vetoaa omaan ikäryhmään tai musiikkimakuun.
Tärkeintä olisi, että nuoret oivaltaisivat kirkon sanoman sisällön ja juurtuisivat sen elämän muotoon, eikä se, että nuorille jää kirkosta hauska kokemus.
***
Toinen ajankohtainen esimerkki samasta kysymyksenasettelusta on teknomessu. Vaikka itse myönnän saavani teknosta lähinnä migreenin, en kyseenalaista teknomessua yksin musiikkityylin vuoksi. Pidän sitä arveluttavana keinona tavoittaa nuoria, jos huomio keskittyy erikoistempauksin ja transsifiiliksin.
Aivan kuten rippikoulun kohdalla, teknomessun suhteen voidaan kysyä, juurruttaako se nuoret seurakunnan hengelliseen elämään – jumalanpalvelukseen. Faktahan on, ettei tekno-, hevi- tai popmessua tulla viettämään joka pyhä. Strobovalojen ja trancen tahdissa ylistävää seurakuntaa ei joka kirkon stagelta löydy. Mistä saadaan yhtä suuret fiilikset niinä muina vuoden noin viitenäkymmenenä sunnuntaina, kun nutturapäinen seurakunta veisaa urkujen säestyksellä ja kirkkokuoro laulaa nuotin vierestä? Epäilen, ettei yksinomaan teknomessusta endorfiinihumaltunut nuori tule kirkkoon sen todennäköisemmin seuraavana toisen sävelmäsarjan sunnuntaina kuin sitä ennenkään.
Onko muoto ylipäätään vihollinen, joka pitää murtaa, jotta postmoderni ihminen voi nähdä sisällön sen takaa? Monen rippikouluopettajan kokemus on päinvastainen. Rauhallinen liturgia jää helposti levottomimpienkin nuorten mieliin ja kaikuu heidän huuliltaan jopa vapaa-aikana jo parin päivän laudeksenvieton jälkeen. Kynttilänvalossa vietetyt kompletoriot tekivät ainakin minuun lähtemättömän vaikutuksen kaksitoista kesää sitten. Ja mitä muuta liturgia on kuin laulettua evankeliumia Kristuksesta – monesti suoraa raamattusitaattia! Jos nuori vielä saadaan ymmärtämään evankeliumin sisältö, vot. Siinä meillä on nuori, joka sisäistää seimen, ristin ja tyhjän haudan merkityksen ja jolle seurakunnan yhteinen liturgia ei ole vieras rauhoittumisen paikka arjen pauhun keskellä. Eiköhän aikamme nuorilla ole pulaa nimenomaan rauhoittumisen eikä niinkään bilettämisen paikoista.
Perinteinen liturgia jos mikä on siis muoto, joka oikein ymmärrettynä palvelee sen sisältöä.
Tärkeämpää kuin keskittyä erikoistempauksiin ja megakokemuksiin olisi siis opettaa ihmisille, mitä liturgia on ja miten upeasti se tylsänharmaassa sunnuntaiaamun messussakin julistaa, että meitä kaikkia vaivaavat synti, kuolema ja perkele on voitettu. Ja toki sitä harmautta voi värittää laadukkaan musiikin keinoin. Muttei niin, että epileptikot ja sydänvikaiset joutuvat pelkäämään sen mahdollisia terveysvaikutuksia. Eikä niin, että alttarilla kasukka päällä reivaava pappi aiheuttaa tanssinsa paremmin taitaville seurakuntalaisille hepulin. Messun tulisi olla koko seurakuntaperheen yhteinen juhla.
Kirkko, joka imitoi sosiaaliklubia tai yökerhoa, on lähinnä epäuskottava. Kirkkoa, joka on selkeästi kirkko, arvostavat myös nuoret. Sellaisen kirkon puoleen osataan kääntyä silloinkin, kun ei tee mieli pitää hauskaa.
