Kirjoittanut
Kirjoittaja on pienen ikiliikkujan äiti, puuveneilijän vaimo ja pastori. Onnellinen vaeltaja, joka käy maailmasta parempaan, ja yrittää matkalla ymmärtää molempia.Nyt mä voisin sanoa että tää oli kokonaan sun vika, hän sanoo mutta hymyilee kuitenkin,
jos sä et ois unohtanut sitä kantoreppua ei me oltais ajettu tänne eikä tätä olisi tapahtunut
ja minun tekee mieleni huomauttaa että
nyt mä voisin sanoa että sä olit se joka tätä autoa ylipäänsä ajoi
mutta en kuitenkaan sano.
Tunti myöhemmin keskellä metsäautotietä on yksi hikinen mies, yksi vähän paleleva nainen, erinäisiä metsästä löydettyjä kuusenrunkoja ja koko joukko hieman hiipumassa olevaa huumoria. Otan kuvan tilanteesta, koska ehkä juuri tällaista pitäisi tallettaa perhealbumiin. Kuvaan tallentuu vanha Mersu toinen takarengas tiukasti tienpientareen mutavelliin vajonneena, mies kampeamassa auton perää ilmaan seitsemänmetrisellä kuusenrangalla ja runsaasti jäätä, jolla auton toinen vetävä takarengas itsepintaisesti sutii tyhjää.
Kasaamme sutivan renkaan alle hiekkaa. Mies kaapii mutaa toisen renkaan alta ja kampeaa sinne nyrkinkokoisia kiviä. Aina vähän väliä yritämme autoa irti. Minä istun kuskin paikalla ja painan kaasua kunnes Fyysikko huutaa ei ei ei ei EIEIEI! ja juoksee sanomaan, että jos auto ei ole irrotakseen, pitää hellittää, etteivät renkaat uurra kuoppaa syvemmäksi. Nyt sitten sanot, ajattelen ja yritän uudelleen, tuloksetta.
Kasaamme lisää kiviä. Fyysikko kaivaa takakontista tunkin. Tunkin tulppa on kiinni ruostunut. Mies vääntää sitä auki saksilla, kun ruuvimeisseliäkään ei ole. Ei sentään sada. Minulla on liian vähän päällä ja alkaa paleltaa. Poika istuu turvaistuimessaan mättäikössä ja syö mustikanvarpuja ja ties mitä muuta, kun en ole ehtinyt huomata. Vaihdamme osia, minä roikun kuusenrangassa ja yritän saada auton perää nousemaan, kuoppa renkaan ympärillä täyttyy aina uudestaan vedellä ja mudalla ja Mersu tuntuu vajoavan jonkinlaiseen väsyneeseen horrokseen, vähän kuin liian varhain talviunilta herätetty raihnainen karhu. Entäs jos minä vaan jään tähän ja te jatkatte matkaa, kuulen sen melkein sanovan. Ei se käy, intän sille takaisin, ei me päästä täältä minnekään ilman sinua. Tunkki nostaa autoa ilmaan kunnes jokin räsähtää epämiellyttävästi ja tunkin kiinnityspisteputki murtuu irti auton rungosta.
Meidän piti tehdä kevätretki metsäteillä, tutkia muutama lähitienoon kallio, istua syömään eväitä ja antaa Pojan rapistella sammalikossa ja tunnustella jäkälää kämmenissään. Jo lähtiessä tuli kiire. Pojan kaikki rukkaset olivat hukassa kunnes vartin niitä etsittyäni löysin ne taskustani, siinä vaiheessa Poika oli jo kahdesti hermostunut turvaistuimeen laittamisesta enkä muistanut tarkistaa, onko kaikki mukana. Perillä metsätien mutkassa vasta autosta noustessani aivoni yhdistävät asiat oikein. Arvaa mitä, ehdin sanoa, kun Fyysikkokin tajuaa: se kantoreppu! Nyt saat kyllä unohduspisteitä ja minussa kuohahtaa: missä paperissa sanotaan, että se on aina mun tehtäväni muistaa ottaa kaikki mukaan?!
Seisoimme hetken auton vieressä päättämättöminä. Poikaa ei ole järkeä kantaa sylissä kilometritolkulla. Fyysikko katsoi haikeana metsää, jossa mahdolliset täydelliset kiipeilykalliot lymysivät äänettöminä. Jos käydään katsomassa tuo mikä tuossa vieressä on, ehdotin, ja hän suostuu, starttaa auton ja niin me ajamme kohtalokasta metsätietä eteenpäin, rymistelemme vauhdilla kuoppiin ja poika tytisee istuimessaan. Rämmimme hakkuuaukon yli kalliolle huomataksemme, että se on vanha louhos ja vaarallinen kiivettäväksi. Takaisin autolla Fyysikkoa turhauttaa ja minuakin vähän. Mies kääntää auton ja ajaa hissukseen takaisin, väistää kuoppaa – ja viiden sentin jääkansi hajoaa renkaan alta pudottaen vetävän renkaan tyytyväisesti maiskahtavaan mutaliejuun.
Kaksi tuntia, kaksi kuusenrunkoa ja parikymmentä kivenmurikkaa myöhemmin Fyysikko soittaa apujoukkoja. Hän lähtee niitä vastaan tienvarteen ja minä jään Pojan kanssa autoon. Mersun sisällä on sentään vähän lämpimämpää. Minulla ei ole kännykkää. Miehen kadottua näkyvistä Poika alkaa huutaa, kun väsymys tekee mieleen loven. Poika huutaa perusteellisesti ja kauan. Kannan sylissä, hytkytän, silitän, laulan, syötän, taputan, nukutan, ja Poika huutaa. Lopulta Pojan huuto on epätoivoista väsynyttä parkua. Vasta sitten tajuan kammeta meidät autosta ulos, vyötän Pojan mättäikössä turvaistuimeen ja hytkyttelen käsivarret särkien vauvaa istuimessa niin kauan, että uni alkaa voittaa.
Siinä vaiheessa olen kylmissäni, nälkäinen, ärtynyt, turhautunut ja minulla on kaiken lisäksi vessahätä. Äkäiset aivoni esittävät välikysymyksiä Yläkertaan. Onhan tämä tietysti niin pienen sortin ongelma ettei meitä välttämättä tässä tartte auttaa. Kyllä maailmassa on tietysti isompiakin ongelmia. Mutta olisihan se ollut kiva, jos olisit voinut auttaa tätä autoa kampeamaan itsensä tästä kuopasta ylös ennen kuin piti mennä näin pitkälle. Meillä on sentään vauva kyydissä. On se kumma kun tuntuu että sitä saa rukoilla ja rukoilla mutta miten ihmeessä näissä asioissa ei koskaan tule kunnon rukousvastausta kerralla.
Aikani mutistuani mutina alkaa hiljentyä mielessä. Jokin erilainen, hieman häiritsevän selväjärkinen ajatus yrittää tunkea mieleeni.
Niin no. Niin.
No voihan se olla. Niinkin.
Voihan se olla, että Sun mielestä tässä tilanteessa on jokin piilo-oppimissuunnitelma. Voihan se olla, ettei Sun mielestä tärkeintä ole saada meitä äkkiä kuopasta ylös. Niin no. Ehkä.
Että ehkä tässä olisi jotain oppimista. Ensinnäkin että ota aina lapio ja köysi mukaan kun lähdet autolla johonkin.
Mutta miten musta tuntuu että tässä ehkä on kyse siitäkin miten me reagoidaan tällaiseen.
Sitäkö mieltä Sinä olet? Että meitä kannattaa joskus pitää kuopassa? Pitää meitä mutaan juuttuneina, kunnes Sinä näet ja me itse nähdään, miten me suhtaudutaan asiaan?
Siksikö Sinä pidät meitä joskus jumissa, et päästä eteenpäin, et ratkaise ongelmia? Että me oppisimme että ensinnäkään ei kannata suuttua kuskille tai autolle, jos pyörä juuttuu, koska viha ei nosta autoa mudasta. Että me oppisimme miten eletään vähän viisaammin, oppisimme jotain itsestämme ja toisistamme, koska se on arvokkaampaa kuin muutama mudassa hukattu tunti?
Siinä metsäautotiellä oli monta ansaa, jotka piti väistää. 1) Suutu miehelle, joka ajoi kuoppaan. 2) Hermostu nälkäisyyteesi ja ala nalkuttaa. 3) Vähättele miestä ja soita itse appiukolta apua. 4) Hermostu lapselle, joka hermostuu omaan väsymykseensä. 5) Potkaise autoa, koska et keksi muutakaan.
Olen iloinen sanoessani, että isoimmat kuopat väistettiin – siis henkisesti. Jompikumpi meistä jaksoi välillä nauraa, aviosopu kesti ja vauvakin lopulta nukkui. Mutta tilanne jäi mietityttämään. Miten usein odotan, että elämä menisi siloisesti vain siksi, että uskon Jumalaan ja oletan Hänen auttavan meitä? Miten usein ärsyynnyn siitä, kun Jumala ei tee jotakin heti tai helposti, enkä ymmärrä, että Hän yrittää kasvattaa minua?
Vanhemman tärkein tehtävä on tuottaa lapselle pettymyksiä, sanovat. Jospa se pätee Jumalaankin. Jospa ihminen oppii eniten silloin, kun hänet työnnetään väkisin pois mukavuusalueelta. Mutakuoppaan metsäautotielle. Haastavaan työyhteisöön. Väsymyksen rajamaille. Työttömäksi. Sairaaksi. Taloudellisiin ongelmiin. Ja jospa Jumala pitää meitä mutakuopassa niin kauan, että opimme jotain itsestämme ja Hänestä. Ja sitten lähettää jonkun nostamaan meidät kuopasta ylös, tai nostaa meidät omin käsin, silittää lämpimäksi ja nostaa jaloilleen taas.
On valaiseva ajatus, että Jumalan haastava tehtävä on yrittää kasvattaa minun luonnettani, yhä edelleen, vaikka olen näennäisen aikuinen.
Eikä se onnistu sohvalla pullaa suussa, varpaat lämpiminä.
