Kirjoittanut
Opiskelee Tampereen yliopistossa historiaa ja Helsingin yliopistossa teologiaa.Saimme vaimoni kanssa viikko sitten postissa ystävältämme kortin. Sen yläreunaan oli kynäilty teksti ”Rapsuttakaa merkkiä ja haistakaa Suomea!” sekä nuoli, joka ohjasi kohti kortin oikeaa ylälaitaa. Nenäkarvat hienoisesti epäluulosta vipattaen ryhdyimme tekemään työtä käskettyä, siis rapsuttamaan ja nuuskimaan.
En tiedä minkä sortin kemikaaleja materiaalitekniikan parissa työskentelevä ystävämme oli postimerkkiin piilottanut, mutta sen nuuskiminen oli mitä iloisin kokemus. Jo pienen hieromisen jälkeen koivunvitsoilla varustettu merkki näet päästi ilmoille varsin tunnistettavat odöörit – ilmiselvä saunavihdan tuoksuhan se sieltä sieraimiin lehahti!
Tuoksuvista terveisistä hullaantuneina jäimme vaimon kanssa kilpaa hyväilemään hajuelimillämme postimerkin pintaa. Istuimme vierekkäin sohvalle silmät autuaasti sirrillään ja aloimme nautiskella kiukaan kiukkuisista sähähdyksistä. Toisiamme vihdoilla hyvän tovin taottuamme astuimme verannalle vilvoittelemaan. Jostakin etäältä kuului kuikan haikea ujellus, jota puhuttelevasti säesti perämoottorin kiukuttelevan narukäynnistimen kanssa taistelevan naapurinisännän painokelvoton ähellys. Oi, kuinka kotoisalta kaikki tuntuikaan.
Olin juuri nostamassa huurteista sihijuomaa huulilleni, kun vierestäni kuulunut vieno rykäisy pirstoi ihanan illuusion pieneksi palasiksi yksiömme pölyiselle lattialle. Rouva kainosti tiedusteli, että olinkohan kukaties tullut päästäneeksi perperistäni ulos pahoja henkiä. Hätäpäissäni ryhdyin osoittelemaan korttia vain päätelläkseni vaimoni ilmeestä, että ihan kaikkivoipainen keksintö ei tuoksuja pölläyttelevä postimerkkikään kaikessa innovatiivisuudessaan sentään ole.
Postimerkkiä nuuskutellessa mieleeni nousi syystä tai toisesta Ilkka Puhakan mainio, Paavalin efesolaiskirjettä raikkaasti tarkasteleva kirja, ja erityisesti kohta, jossa Puhakka kirjoittaa: ”Tuttuus on monien asioiden ongelma. Kun asia tai ihminen on tarpeeksi tuttu, tuttuuden alle peittyy helposti sellaista mitä emme havaitse. Tiedämme liian selvästi. – – Kun tuntemamme ihminen vain aukaisee suunsa, niin tiedämme jo, mitä hän aikoo sanoa. Tuttuus estää näkemästä itse ihmisen ja kuulemasta, mitä hän haluaa sanoa.”
Ihmissuhteita leimaava tuttuuden ongelma on tavallisen totta. Kenties parhaiten sen huomaa parisuhteen pyörteisiin ajautuessaan: ”Taas toi tulee tohon mussuttamaan noita iänikäisiä murojaan, kun mää katton urkkaruutua. Ja sitten kun mää laitan lisää volaa ja vähän mulkasen sitä pahalla silmällä, niin se alkaa taas mutista niistä samoista jutuista. Mää en ny jaksa kuunnella, mää lähden lenkille ja luen huomisen lehdestä tulokset.” TAI: ”Jahas, sehän on lauantai-ilta ja saunat saunottu. Oliskohan aika pienelle hellittelyhetkelle? *kuluu kymmenen minuuttia* Tuntuks susta kivalle? Joo niin mustakin. Määkin sua. Oota, puhutaan siitä myöhemmin, Uutisvuoto alkaa meinaan ihan just!”
Ja niin ihmissuhde-elämä jatkaa vakaasti radallaan. Eikä siinä mitään, tuohan pysyvyys satunnaismuuttujien mukana keikkuvaan arkieloon kaivattua turvallisuutta. Mutta toisaalta, ehkäpä toisinaan olisi hyvä pysähtyä, katsoa toista pitkään silmiin ja kysyä kuulumisia. Mennä sieraintuntumalle ja hieman rapsuttaa. Kukaties silloin toisesta saisi esiin uuden, jännittävän tuoksun, joka peittää alleen arkiset ja ärsyttävät pierunkäryt ja saa silmät vuotamaan ilonkyyneleitä.
Puhakka esittelee kirjassaan myös toisen, erinomaisen oivaltavan tuttuuden ongelmaan liittyvän huomion: ”Hengellisessä sanastossa on sama ongelma [tuttuus siis]. Sanat on pureskeltu niin monta kertaa, että ne alkavat maistua väljähtyneiltä – siitäkin huolimatta, että ne ovat kiinteitä, keskeisiä ydinsanoja. Sanoissa ei enää ole sellaista ruutia, joka tärisyttää. Yksi tällainen uskon perussana on armo.”
Muistan kuinka muutama vuosi sitten tulin rukoilleeksi, että voisin ymmärtää paremmin millainen on armollinen Jumala. Tunsin näet, että vaikka teorian tasolla hallitsin asian, olin jotenkin tullut kadottaneeksi armollisen Jumalan olemuksen konkreettisen ulottuvuuden. Sana armollinen oli alkanut ”maistua väljähtyneeltä”. Vilpittömin mielin lausutun rukoukseni jälkeen asettauduin kädet kauniisti ristissä odottamaan. Kului kuukausi, toinen kuukausi, kolmas kuukausi ja vielä muutama kuukausi lisää, eikä mitään ihmeempää tapahtunut. Mustamakkara maistui, aurinko paistoi ja jätkä sen kun porskutti. Kunnes yhtäkkiä ajauduin elämäni kammottavimpaan henkiseen ja hengelliseen ahdistukseen.
Ilman minkäänlaista ennakkovaroitusta ”Identiteettikriisi” -paitoihin pukeutuneet möröt alkoivat kurkistella sieluni syövereistä. Sitten nuo hampaattomat hirvitykset tunkeutuivat sisälle mieleni harvalautaiseen mökkiin, kaivoivat esiin henkilöhistoriani häpeällisimmät luvut ja ryhtyivät kirkumaan kitarisat vilkkuen: ”Katso nyt, sinä olet täysi mitättömyys ja sellaiseksi sinä tule jäämäänkin. Sinä et osaa, sinä et pysty, sinä et kelpaa. Kukaan ei sinua arvosta, eikä kukaan sinusta välitä, kaikkein vähiten Jumala. Parempi kun sinua ei olisi olemassakaan!”
Kokemani ahdistus oli todellista ja kokonaisvaltaista, se valtasi minut päästä varpaisiin psyko-fyysistä olemustani sekä henkisenä että ruumiillisena kipuna piesten. Hädissäni aloin pakonomaisesti lukea Raamattua ja rukoilla, tehdä parannusta ja olla kaikin puolin muutenkin pyhä ja harras kristitty. Yritin hurskaasti ymmärtää ja löytää taivaallista tarkoitusta koetukselleni, mutta mitä raivokkaammin etsin, sitä enemmän tunsin olevani pihalla. Turhauduin ja putosin entistä syvemmälle.
Koska hyvät yritykseni eivät näyttäneet tuovan helpotusta pahoinvointiini, ajattelin paeta toista kautta; kaivoin kaapista esiin lääkepullon, jossa luki ”kaljaa”. Jonkin aikaa kestäneen räpellyksen jälkeen, ryömiessäni eräänä tiistaiehtoona housut puolitangossa eteisen matolla pyörryksissä kuin paviaani, tajusin, että tämä oli tässä – meikämandoliino ei tästä kuopasta ilman apua ylös pääse niin suomalainen ja itsepystyvä mies kuin olenkin.
Vaimoni kannustamana laahustin oivallisen ystäväni ja kirkollisidolini yliopistopastori Riston luokse. Riston konttorissa purin pahaa oloani, huusin ja vinguin: ”Missä on armollinen Jumala, se uskollisuuttaan vakuuttava Jumala, josta en matkalla kohti pohjaa ole nähnyt pienintä vilaustakaan?!” Taitavan ja ymmärtäväisen sielunhoitajani tukemana uskalsin vihdoin kääntää katseeni kauhujen kellarini pimeimpään ja kalmanlöyhkäisimpään nurkkaan. Siellä minua odotti kumman tutunoloinen, joskin hieman uuteen uskoon fiksattu omakätisesti laatimani ansio-, tai minun tapauksessani pikemminkin vaatimusluettelo. Luetteloa oli rapsuteltu vähän sieltä sun täältä ja kohdissa, joissa ennen oli seisonut ”Minä, Minä, Minä” luki nyt ”Jeesus Kristus”.
Armollinen Jumala oli paljastanut kasvonsa.
Kaiken vuodatuksen jälkeen jäljelle jää vain yksi kysymys: Miten hemmetissä päädyimme postimerkin nuuskuttelusta Puhakan kirjan sivuilta lauantaisiin hellittelyhetkiin ja pastori Riston vastaanotolle? En tiedä. Mutta yrittäkäämme solmia narunpäitä yhteen vaikkapa näin.
Minä uskon, että elämä on kuin kemikaaleilla käsitelty postimerkki, aivan kuten ovat suhteemme toisiin ihmisiin ja Jumalaankin. Ne kaikki sisältävät uskomattoman määrän suloisia ja yllättäviä tuoksuja, jotka helposti peittyvät esimerkiksi kiireemme, väsymyksemme, piintyneiden asenteidemme, pelkojemme, pettymystemme, ennakkoluulojemme, väärinymmärrystemme tai oman ylpeytemme alle.
Saadakseen tuoksut esiin täytyy pysähtyä pienelle rapsuttelulle. Rehellisyyden nimissä on sanottava, että rapsuttelu ei aina ole helppoa. Se vaatii rohkeutta, kärsivällisyyttä ja vaivannäköä. Eikä helppoa ole aina rapsuteltavana oleminenkaan. Etenkään silloin, kun asialla on kaikkivaltias Jumala. Mutta mikä parasta, joka kerta rapsuttelun lopputulos on sama – se on enemmän ja parempaa kuin villeimmissä kuvitelmissammekaan osasimme odottaa.
Vau mikä aasinsilta. Niin korni, mutta niin kaunis.
Otteet kirjasta:
Puhakka, Ilkka (toimittanut Marketta Vaismaa): Taivaan mitta. Efesolaiskirjeen näköaloja. WS Bookwell Oy, Vaajakoski 2010.
