Kirjoittanut
Joskus näissä kesäkolumneissani olen kirjoittanut sellaisista elämää suuremmista asioista kuin saunomisesta tai juoksemisesta. Nyt kerron teille, että elämään kuuluu myös sarja myönnytyksiä. Joskus on siis ollut joku periaate, mutta elämä on ajanut ohi ja on pitänyt tarkistaa kantansa. Sen myöntäminen ei ole ihan helppoa, mutta sitten sitä yrittää vakuuttaa itselleen, että vain muutos on pysyvää ja paikalleen jämähtänyt on kuin pihan perälle ruostumaan jätetty auto, jota kukaan ei ole vuosikausiin enää ajanut.
Olen aika hyvä lukemaan karttoja ja itse asiassa rakastan karttojen katselemista. Kesälomareissuilla ja lyhyemmilläkin matkoilla katson aina kartasta reitin ja pidän kunnia-asiana, että osaan sen. Tarvittaessa teen itselleni pienen muistilapun reitin tärkeistä vaiheista. Tai siis tein silloin, kun en ollut suostunut tähän ensimmäiseksi kertomaani myönnytykseen. Kun autoihin alkoi tulla navigaattoreita, joiden pallukat ohjasivat oikealle tielle tai jopa ääneen selittivät, milloin kaistaa pitää vaihtaa, halveksin tuollaisia helppoheikkien apuvälineitä. Kyllä ihmisen pitää sentään osata kartasta oikea reitti katsoa.
Kun sitten puhelimeeni tuli ihan pyytämättä Google Maps -niminen täppä, piti sitä ainakin kokeeksi käyttää. Ensimmäinen kokeilu oli hiukan nolo. Painoin kyseistä ruutua kaupungin bussin takapenkillä ja kädessäni oleva kone alkoi ääneen selittää, minne bussikuskin piti seuraavaksi kääntyä. En heti saanut sitä edes hiljaiseksi. Toisen kerran taisin käyttää huomatessani, etten ollut ihan varma paikasta, jonne piti vähän ajan kuluttua ajaa seurakuntatalolle esitelmää pitämään. Onneksi puhelimeni tiesi. Vähitellen tästä tuli tapa ja huomasin, että kyllä nuo laitteetkin näköjään osaavat karttaa lukea. Ja helpottavat huomattavasti autoilevan ihmisen elämää. En kerro, kuinka usein nykyään näihin automaattioppaisiin tukeudun, mutta sanon vain, että iän karttuessa jopa muisti ja hahmottamiskyky hiukan – tosin vain ihan hiukan – heikkenevät.
Toinen myönnytys tapahtui suhteessa korvakuulokkeisiin. Jotkut ihmiset näyttivät lenkkeilevän siten, että päässä oli joku häkkyrä, joka peitti korvat. Toisilla oli korvissa napit ja niistä johto jonnekin salaiseen paikkaan, jossa luultavasti oli kännykkä tai joku laite, joka soitti musiikkia. Minusta tällainen näytti tyhmältä ja pidin sitä musiikin kuunteluun addiktoituneen tyypin kieroutuneena elämäntapana. Jos lenkkeillessä ei osaa nauttia ympäröivästä luonnosta ja sen äänistä, ei pidä juoksemaan lähteäkään. Sitten jotkut kertoivat kuuntelevansa äänikirjoja tai puheita tai podcasteja ulkona liikkuessaan. Ajatus tuntui kiehtovalta. Kotona istuessa ei jaksa pitkiin kuunteluihin syventyä, mutta kävellessä ja juostessa olisi tällaiseen runsaasti aikaa.
Kun lehdessä kerrottiin korviin pantavista langattomista napeista, jotka pysyvät hyvin juostessakin ja joista kuuluu ääni erinomaisesti, ostin kokeeksi. En kerro, kuinka monta mielenkiintoista esitystä olen sen jälkeen ulkona kulkiessani kuunnellut. Eikä hyvä musiikkikaan ihan hullummalta tunnu.
Kolmatta myönnytystä en ole vielä tehnyt, mutta havaitsin juuri kiusauksen. Autoa vaihtaessani olen aina valinnut käsivaihteisen. Täytyyhän minun itse päättää, milloin vaihdan vaihdetta, ei sitä saa jättää auton ratkaistavaksi. Silloin hallitsee paremmin allaan olevaa menopeliä. Jos antaisi kärryn automaattisesti päättää, milloin vaihdetta laitetaan pienemmälle tai suuremmalle, silloinhan kuskilla ei olisi mitään järkevää tekemistä ratissa. Kyllä ihmisen pitää itse ainakin osata vaihdetta vaihtaa, vaikka muuten kulkuväline paljon tekee jo kaikenlaista itsekseen ja huomauttelee esimerkiksi siitä, kuinka lähelle toista autoa peruuttaa.
Kun sain autoremontin ajaksi vakuutusyhtiöltä automaattivaihteisen, ihastuin sen helppouteen. Ei tarvinnut edes vaihteita vaihtaa. Aika leppoisaa ajelua. Ei, en ole seuraavaksi sellaista ostamassa, en ainakaan vielä myönnä. Mutta toisaalta, kyllä ihmisen pitää osata joskus myös muuttaa mielipiteensä.
