Kirjoittanut
Kirjoittaja on Kansanlähetysopiston apologialinjan vastaava opettaja.Amerikan kristillisyys on kriisissä.
”Milleniaalit” – eli väestön osa, joka on astunut aikuisuuteen vuosituhannen vaihteen jälkeen – lampsii rapakon takana ulos kirkoista ovet paukkuen tai luikkii pois seurakunnista hiljaa takaovesta.
Tilastojen mukaan tilanne on oikeastaan oleellisesti sama myös Suomessa: ahkerimpia kirkosta eroajia ovat juuri nuoret aikuiset.
Pelkät erolukemat eivät ole perinteisesti kertoneet herätyskristittyjen nuorten aikuisten tilanteesta juurikaan, mutta kehtaan väittää, että se on huolestuttava.
Parhaan analyysin amerikkalaisen dropout-ilmiön taustoista on mielestäni esittänyt tutkimuskeskus Barna Groupin johtaja David Kinnaman kirjassaan You Lost Me-Why Young Christians Are Leaving Church… And Rethinking Faith.
Tuloksia ja päätelmiä ei tietenkään voi soveltaa sellaisenaan Suomeen, mutta mielestäni riittävän moni asia täsmää tännekin, jotta on mielekästä kirjoittaa asiasta. Lisäksi olen harvoin lukenut mitään kirjaa niin, että vähintään sen joka toiselta sivulta löytyy muistiinpanoja. Johonkinhan kaikki nämä ajatukset on kaadettava!
Sukupolvi on vieraantunut
Olen itse syntynyt vuonna 1982 ja sovin mukavasti tutkimusten ikähaarukkaan. Luin siis tutkimusta paitsi ikätovereistani, myös omasta itsestäni ja samastuin helposti hyvin moneen kirkon jättäneen kokemukseen. Yksi sellainen Kinnamanin mukaan on vieraantuneisuus.
Milleniaalit ovat vieraantuneet kaikista perinteisistä instituutioista: kirkosta, perheestä, valtiosta, työelämästä, yhteisöllisestä vapaaehtoistoiminnasta ja niin edelleen.
Se näkyy siten, että jätämme kirkot, avioidumme ja saamme lapset myöhemmin kuin edeltäjämme, emme tunne suurta isänmaallisuutta, vaihdamme puoluekannatusta kuin t-paitaa, arvostamme startup-toimintaa enemmän kuin pitkiä työuria, parannamme maailmaa, jos siitä saa elämyksiä ja jos se ”toimii mulle”.
Kinnamanin mukaan vieraantumisen on synnyttänyt keskeisesti 60-luvulla alkanut sosiaalinen murros länsimaissa. Sen vauhti ja laajuus on itse asiassa jo niin kova, että on syntynyt historiassa hyvin poikkeuksellinen sukupolvien välinen epäjatkuvuuskohta: milleniaalit ja heidän vanhempansa ovat aidosti eri maailmoista.
Pinnallisesti katsoen sukupolvet voivat jotenkin ymmärtää toisiaan, mutta syvän kokemuksen tasolla sukupolvet yhdistävä silta on jo poikki.
Vieraantumista kuvaavat piirteet olisi helppo nähdä jonakin pumpulipullossa kasvaneen taikinasukupolven saamattomuutena ja lyhytjännitteisyytenä. Mutta miltä ilmiö näyttää, jos katsotaan asiaa milleniaalin silmin? Keskityn kahteen ilmiöön, jotka herätyskristittyjä yleensä kiinnostavat.
Hylätyt opit, autiot kirkot
Ensimmäinen on läntisen maailman liberaalit, yhdentekevät kirkot ja niiden juustoinen vierelläkulkemisevankeliumi.
Sellainen kirkko, joka mukauttaa teologiansa joka kerta, kun mikä tahansa vuosituhantinen käsitys ajautuu törmäyskurssille muun yhteiskunnan kanssa, voi odottaa ainakin yhtä pomminvarmaa asiaa: sen nuoret aktiivijäsenet jättävät sen ennemmin tai myöhemmin.
Näin tapahtuu siksi, että sukupolvi, joka on vieraantunut kaikista instituutioista, menee ja perustaa uudet seurakunnat ja uudet kirkot siinä tilanteessa, jossa katoaa heidän silmissään ainoa kirkon institutionaalisesti positiivinen puoli, eli opillinen pysyvyys.
Olipa kirkon jättäminen tällaisessa tilanteessa oikein tai väärin, se on totta ja se tapahtuu paraikaa niin vanhalla kuin uudellakin mantereella.
Jos edellä sanottu kuulosti konservatiivikristityn suusta liian omavanhurskaalta, niin annetaan piiskan viuhua kotipesänkin suuntaan.
Toinen valitettava ilmiö näet on konservatiivisten kirkkojen ja liikkeiden politisoituminen ja teologian ohentuminen. Nuori aikuinen näyttää hylkäävän kirkot, jotka ovat kaventaneet sanomansa oikeiston sosiaaliseksi evankeliumiksi ja esimerkiksi republikaanipuolueen vaaliohjelman jatkeeksi, kuten Yhdysvalloissa on käynyt.
On totta, että poliittinen aktivoituminen on ollut osin oikeutettua reaktiota kulttuurivasemmiston nousuun, mutta se piste on jo kauan sitten ohitettu, jossa kyse oli vain terveestä vastareaktiosta. Koska poliittinen aktiivisuus syö voimavaroja kaikelta muulta, onko ihme jos siihen muuhun normaaliin kristillisen kirkon elämään kuuluvat asiat jäävät hunningolle?
Yksi tällainen Kinnamanin raportoima hunningolle jäänyt asia on vaikkapa kysymys ammatillisesta kutsumuksesta. Nuoret kristityt tai entiset kristityt eivät osanneet lainkaan liittää toisiinsa ajatusta ammatista ja kristinuskosta.
Esimerkiksi erään vuonna 2009 kerätyn tilaston mukaan amerikkalaisista seurakuntanuorista 52% aikoi suuntautua johonkin tieteeseen liittyvään ammattiin. Samaan aikaan 1% nuorisopastoreista ja -työntekijöistä oli ylipäänsä käsitellyt asiaa viimeisen vuoden aikana.
Vuonna 2011 tehdyn kyselyn mukaan 24% seurakuntanuorista sanoi, ettei usko liity hänen ammatinvalintaansa ja 23% sanoi, ettei kirkko valmista häntä ”oikeaa elämää” varten.
Jos et vielä pudonnut tuolilta näitä lukuja lukiessasi, tee se nyt.
Jos nimittäin taustalla on samanlainen ajattelu, jossa drive-in-ehtoollinen jaetaan pillimehupurkeista, niin näyttää siltä, että näiden kirkkojen teologinen kevytmajoneesi pehmentää nuorison aivot: ainoat käsiteltävät kysymykset tuntuvat koskevan poliittisia kuumia perunoita, megasaarnaajan viimeisintä selfhelp-reseptikirjaa tai kuuman ylistysbändin läpimurtolevyä. (Tahtoisin muuten sanoa, että tämä on vain Amerikan ongelma, mutta intuitioni sanoo toista.)
En väitä, että luettelemani numerot kertovat koko totuuden tilanteesta. Sen lisäksi, että on monta muutakin huolestuttavaa lukua, niin tietenkin valtavista sosiaalisista muutoksista on huomattavan vaikeaa laatia kattavaa kokonaiskuvaa.
Mutta yksi asia näyttää olevan kristallinkirkas. Nimittäin se, että korkeatasoinen ja kokonaisvaltainen teologia on jäänyt viime vuosikymmenten sosiaalisen myllerryksen jalkoihin niin liberaaleissa valtiokirkoissa kuin konservatiivisissa kirkoissa ja liikkeissäkin.
Edellisten opillisen elpymisen suhteen en valitettavasti elättele juuri toivoa. Jälkimmäisten suhteen tilanne on toivottavasti erilainen.
