Näkökulma: Voiko kirkollinen vihkiminen olla mitätön?

Avioliittolain muutoksen tultua voimaan 1.3.2017 olemme ev.lut. kirkossa päässeet vaiheeseen, jossa muutamille kirkkomme papeille on tuomiokapituleissa jaettu seuraamuksia siitä, että he ovat toimittaneet samaa sukupuolta olevien henkilöiden kirkollisia avioliittoon vihkimisiä.  

Monenlaista mielipidettä, niin juridista kuin ei-juridistakin, on esitetty puolesta ja vastaan. Siitä ei taida kuitenkaan olla erimielisyyttä etteivätkö vihkimiset olisi tapahtuneet vastoin kirkon virallista avioliittokäsitystä. Myöskään ajatukselle, että avioliittolain muutos sitoisi suoraan kirkkoja, ei löydy oikeudellista katetta. Sen vuoksi onkin hämmästyttävää, että näin toimitettujen vihkimisten pätevyyttä tai oikeudellisuutta ei ole juurikaan kyseenalaistettu. Tämä johtunee siitä, että sekä Kirkkohallitus että muut kirkolliset tahot ovat hyväksyneet eräiden siviilioikeuden professorien vihkimisten laillisuutta koskevat varsin yksipuoliset näkemykset.  

Kirkkohallitus julkaisi syksyllä 2016 oikeudellisen selvityksen avioliittolain muutoksen vaikutuksista. Selvitystä varten se oli pyytänyt lausunnot siviilioikeuden professoreilta Urpo Kankaalta, Tuulikki Mikkolalta ja Ahti Saarenpäältä, jotka kaikki olivat päätyneet tulkintaan, jonka mukaan ev.lut. kirkon papin toimittama samaa sukupuolta olevien henkilöiden vihkiminen olisi oikeudellisesti pätevä. Todettakoon, että valtiosääntöoikeuden professorilta Veli-Pekka Viljaselta ei tätä seikka kysytty eikä hän siihen omassa lausunnossaan puuttunut.  

Toisenlaiseenkin lopputulokseen olisi löytynyt painavia oikeudellisia argumentteja. 

Kun ev.lut. kirkossa ei ole sellaista kirkollista toimitusta, jossa samaa sukupuolta olevat henkilöt voitaisiin vihkiä avioliittoon, niin kysymys kuuluu, onko tällainen kirkollinen vihkiminen avioliittolain 19 § sananmuodon mukaisesti mitätön vihkijältä puuttuvan vihkimisoikeuden vuoksi. Mitättömyys tarkoittaa juridisesti sitä, että vihkimisellä ei ole minkäänlaisia oikeudellisia vaikutuksia.  

Professori Urpo Kangas lähtee siitä, että papin oikeus toimittaa avioliittoon vihkiminen perustuu avioliittolain 17 §:ään (missä todetaan, että ”kirkollisen vihkimisen saa toimittaa evankelis-luterilaisessa ja ortodoksisessa kirkossa pappi”). Lisäksi Kangas toteaa, että oikeus avioliittoperheen perustamiseen on avioliittolakiin perustuva oikeus eikä tässä suhteessa ole eroa siviilivihkimisen ja kirkollisen vihkimisen välillä.  

Tässä lähtökohdassa Kangas vetää ”mutkat suoriksi”. Ensinnäkin ev.lut. kirkon pappisvirassa oleva pappi saa avioliittolain 17 §:ään perustuvan oikeutuksensa vihkimiseen vain ja ainoastaan oman kirkkonsa pappina (näin myös OTT, TT Pekka Leino). Hänellä ei ole yleistä vihkimisoikeutta eikä oikeutta suorittaa siviilivihkimisiä.  

Toiseksi, avioliittolaki tekee selkeän eron kirkollisen vihkimisen ja siviilivihkimisen välillä. Tämä perustuu siihen, että kirkollinen avioliittoon vihkiminen toimitetaan avioliittolain 14 §:n 2 momentin mukaan ”kirkossa” taikka ”rekisteröidyssä uskonnollisessa yhdyskunnassa”. Kirkollinen avioliittoon vihkiminen on uskonnonharjoittamista ja tarkemmin yhteisöllistä uskonnonharjoittamista. Kyse ei ole papin eikä vihittävien omasta toiminnasta, vaan kirkon toiminnasta. Näin siis vaikka vihkiminen tapahtuisi muualla kuin kirkon tai uskonnollisen yhdyskunnan omissa tiloissa.  

Oikeus avioliittoperheen perustamiseen ei avioliittolain systematiikan mukaan oikeuta kirkollisen vihkimisen saamiseen vastoin kirkon avioliittokäsitystä.

Oikeus avioliittoperheen perustamiseen ei avioliittolain systematiikan mukaan oikeuta kirkollisen vihkimisen saamiseen vastoin kirkon avioliittokäsitystä. Tämä ilmenee muun muassa avioliittolain viimeisintä kokonaisuudistusta koskevasta hallituksen esityksestä, jossa todetaan esityksessä omaksutun periaate olla puuttumatta kirkkojen ja uskonnollisten yhdyskuntien opillisiin kysymyksiin avioliitosta ja että niille nimenomaisesti taataan vapaus toimittaa vihkiminen omien sääntöjensä mukaisesti. Sen sijaan julkisen vallan tehtäviin kuuluu huolehtia siitä, että kihlapareilla on aina käytettävissä joku, jolla on oikeus toimittaa vihkiminen (HE 62/1986 s. 13).  

Professori Tuulikki Mikkola lähtee Kankaan tavoin siitä, että papin oikeus kirkolliseen vihkimiseen perustuisi avioliittolain 17 §:ään ja että avioliitto olisi aina pätevä, jos avioliittolain 15 §:n vihkimisen minimiedellytykset (samanaikainen läsnäolo, myönteiset vastaukset vihkijän kysymykseen, vihkijän toteamus että ovat aviopuolisoita) täyttyvät. Hänkään ei tarkastele papin vihkimisoikeutta tai sen puuttumista kirkon ja yhteisöllisen uskonnonharjoittamisen näkökulmasta.  

Professori Ahti Saarenpää on muita lausunnonantajia laajemmin avannut tätä problematiikkaa. 

Hän asettaa oikeudellisesti eri asemaan sellaiset vihkimisen muotovirheet kuin esim. rippikoulua käymättömän vihkiminen tai poikkeaminen muutoin uskonnollisen yhdyskunnan vahvistamista ohjeista sekä muodoista. Niissä on kyse kirkon sisäisten sääntöjen vastaisesta muotovirheestä, josta ei seuraa avioliittolain 19 § mukaista mitättömyyttä. Tästä olen samaa mieltä. 

Merkitykseltään aivan eri asemaan – ja oikeutetusti – Saarenpää nostaa tilanteen, jossa vihkijä ja vihittävät yhdessä tietoisesti ja eettisesti kyseenalaisesti pyrkivät kirkon opin vastaiseen lopputulokseen.  

Professori Kankaan kannasta poiketen Saarenpää lähtee siitä, että avioliittolain 1 §:n muutoksesta ei voi johtaa sellaista avioliittolain 15 §:n yksioikoista tulkintaa, että papin vihkimisoikeus koskisi aina sellaisenaan samaa sukupuolta olevien henkilöiden parisuhteita. Todettuaan ettei tilanteessa, jossa kirkon pappi vihkii samaa sukupuolta olevat henkilöt, voi pääsääntöisesti olla kysymys oikeuserehdyksestä, Saarenpää päätyy toteamaan: ”Kun papilla ei ole ollut tuollaista vihkimisoikeutta, avioliitto olisi AL 19 §:n nojalla ensi näkemältä suoraan mitätön.” 

Tämän jälkeen Saarenpää hakee tulkinta-apua avioliittolain syntyhistoriasta viittaamalla lainvalmistelutöihin, joissa on katsottu, että vihkimisviranomaisen toimivallan ylitys ei poista vihkimisen oikeusvaikutuksia. Oma käsitykseni on, että avioliittolain ja sen valmistelun historiassa ei tämän suuruusluokan kysymystä, että kirkon papit vihkivät samaa sukupuolta olevia pareja vastoin kirkon käsitystä avioliitosta miehen ja naisen välisenä liittona, ole voitu ennakoida. Toki Saarenpää myöntää, ettei tämäkään peruste yksinään ole riittävä siitä syystä, että sekä vihittävät että vihkijä pyrkivät samaan kirkon käsityksestä poikkeavaan lopputulokseen. Näin siksi, koska vihkijän toimivallan ylitys ei vaikuttaisi haitallisesti niissä tilanteissa, jossa vihittävät toimivat bona fide eli vilpittömässä mielessä. 

Saarenpää ottaa ratkaisevaksi pätevyyden argumentiksi vihkimisen oikeudellisen luonteen. Hän toteaa, että koska vihkiminen on välittömän oikeusvaikutuksen aikaansaava toimitus, niin vihkimisen oikeusvaikutuksen asettaminen tällaisessa tilanteessa harkinnanvaraiseksi olisi vastoin vihkimisen lähtökohtaisen oikeellisuuden ja vaikuttavuuden ajatusta.  

Lopuksi Saarenpää toteaa, että vaikka uskonnonvapauteen liittyvää kirkkojen vihkimisoikeutta on kunnioitettava, niin hänen mielestään siitä ei voi seurata, että vihkijän virheellinen toiminta eväisi vihkimiseltä sille tarkoitetut oikeudelliset vaikutukset, sillä ”kysymys on ihmisen laissa säädetyn oikeuden toteutumisesta luotettavalla tavalla”.  

Mielestäni Saarenpää päättely ei ole loppuun asti johdonmukaista omalle kysymyksenasettelulleen. Hän ei myöskään huomioi riittävästi kirkolliseen vihkimiseen liittyvää yhteisöllistä uskonnonharjoittamista ja uskonnonvapauden perusoikeudesta johtuvaa kirkon sisäinen autonomian suojaa.    

Mutta silloin kun vihkijältä puuttuu vihkimisoikeus, on vihkiminen lain mukaan mitätön eikä oikeusvaikutusta synny.

Siitä voidaan olla samaa mieltä, että normaalisti vihkimisellä on välitön oikeusvaikutus. Mutta silloin kun vihkijältä puuttuu vihkimisoikeus, on vihkiminen lain mukaan mitätön eikä oikeusvaikutusta synny. Tällöin ei olla tekemisissä minkään harkinnanvaraisen vaikutuksen kanssa, vaan suoraan laista johtuvasta mitättömyysperusteesta. Myöskään ihmisen laissa säädetyn oikeuden toteutumisen suojaaminen ei perusteluna vakuuta tilanteessa, missä vihkijä ja vihittävät toimivat tietoisesta vastoin oman kirkkonsa teologista käsitystä avioliitosta. Näin ollen mielestäni Saarenpään argumenteista jäävät vahvimpina vaikuttamaan hänen näkemyksensä, jonka mukaan avioliittolain 1 §:n muutoksesta ei voi johtaa sellaista tulkintaa, että papin vihkimisoikeus koskisi aina sellaisenaan samaa sukupuolta olevien henkilöiden parisuhteita, ja että tällainen vihkiminen olisi papin vihkimisoikeuden puuttuessa avioliittolain 19 § nojalla mitätön.   

Yhteenvetona voidaan todeta, että kyseiset siviilioikeuden professorit eivät ole vihkimisen pätevyyttä harkitessaan huomioineet loppuun saakka avioliittolain omaa systematiikkaa ja sen suhdetta uskonnonvapauden perusoikeuteen oikeusjärjestyksemme kokonaisuuden kannalta.  

Myöskään Kirkkohallituksen selvityksessä ei ole käsitelty kirkkojen ja uskonnollisten yhdyskuntien oikeussuojan tarvetta tässä suhteessa. Ehkä siihen on osaltaan vaikuttanut selvityksessä tehdyn niin sanotun avioliittolain puuttumattomuusperiaatteen lanseeraaminen ja sen laajentava tulkinta ilman riittävää oikeuslähdeperustaa. On selvää, että julkisen vallan puuttumattomuudesta kirkkojen opillisiin käsityksiin avioliitosta ei voida johtaa valtion velvoitetta olla puuttumatta tai suhtautua neutraalisti vastoin kirkon avioliittokäsitystä toimitettuihin kirkollisiin vihkimisiin. Päinvastoin, kun avioliittolaissa kirkoille ja rekisteröidyille uskonnollisille yhdyskunnille ”nimenomaisesti taataan vapaus toimittaa vihkiminen omien sääntöjensä mukaisesti”, niin kysymyksessä on uskonnonvapauden perusoikeuden yhteisöllinen käyttäminen, jonka toteutumisen turvaaminen on valtiovallan velvollisuus perustuslain 22 § perusteella. 

Kun jotkut papit ja kirkon jäsenet eivät ole kunnioittaneet kirkon omaa laillista järjestystä avioliittoon liittyvissä kysymyksissä, niin yleisten oikeusperiaatteidenkaan mukaan tällaiselle vilpilliseen menettelyyn rinnastettavalle toiminnalle ei tulisi antaa oikeussuojaa. Todellinen oikeussuojan tarve tässä tilanteessa onkin ev.lut. kirkolla (ja myöhemmin ehkä muillakin rekisteröidyillä uskonnollisilla yhdyskunnilla), jonka itsemääräämisoikeutta uskonnollisissa kysymyksissä loukataan nyt radikaalilla tavalla.  

Eduskunnan enemmistö ei viime keväänä katsonut tarpeelliseksi lähteä avioliittolain muutoslain kumoamisaloitteen (niin sanottu aitoavioliitto -kansalaisaloite) hylkäämisen yhteydessä vahvistamaan kirkkojen ja rekisteröityjen uskonnollisten yhdyskuntien autonomiaa vihkimiskäytännöissä, vaikka sitä esitettiin ponsilausuman muodossa. Voimassa olevan avioliittolain säännökset antavat kuitenkin riittävät perusteet tulkinnalle, jonka mukaan kirkon papin toimittama samaa sukupuolta olevan parin kirkollinen vihkiminen on vihkimisoikeuden puuttumisen johdosta avioliittolain 19 § mukaan mitätön. 

Tässä tilanteessa Kirkkohallitus voisi loukatun oikeushyvän haltijana eli asianosaisasemassaan saattaa kysymyksen samaa sukupuolta olevien parien vihkimisten oikeellisuudesta yleisen tuomioistuimen ratkaistavaksi, joka vaihtoehto tuli esille yleisellä tasolla maistraattien lausunnossa Kirkkohallitukselle.  

Pekka Lahdenperä 

varatuomari, Oulu 

kirkolliskokousedustaja 2008-2011