Kirjoittanut
Olen urani huipulla, Nepalissa, siis maailman katolla. Kun astun ovesta ulos, olen Haltiatunturin korkeudella. Kirkkaalla säällä näen Himalajan lumihuiput. Koska olen ollut täällä jo muutaman viikon, kykenen tekemään täydellisen analyysin nepalilaisuudesta.
Tämä on maailman ainoa maa, jonka lippu ei ole suorakaiteen muotoinen, vaan kummallinen kahden kolmion muodostama lipuke. Luultavasti tämä on myös ainoa maa, jonka aikavyöhyke ei ole tasatunteja. Tällä hetkellä Suomen ja Kathmandun aikaero on 2 tuntia 45 minuuttia. Kaiken lisäksi nämä pitävät lauantaita pyhäpäivänään, ikään kuin kiusaksi muulle maailmalle. Hyvä Nepal, pidä pintasi, ja uskalla olla erilainen.
Toisaalta näillä on pistorasiassa kuusi reikää, vaikka yhdessäkään pistokkeessa ei ole kolmea piikkiä enempää, useimmissa kaksi. Mutta pistorasiat kertovat, että tervetuloa maailma, meille ei tarvitse ottaa omaa adapteria mukaan, sillä kaikki variaatiot käyvät. Eri asia on sitten, onko sähköä, mutta ainakin seinään saa laitteen kuin laitteen. Kuumavesihana on vasemmanpuoleinen, mutta niin on liikennekin, ainakin periaatteessa. Kuumaa vettä tulee, kun aurinko paistaa, ja jos haluaa ohittaa toisen väärältä puolelta, niin sitä ei kukaan pane pahakseen.
Tämä pistorasia kuvaa juuri nepalilaisuuden syvintä olemusta. Sellaista viritystä ei ole missään muualla maailmassa, mutta kaikkien koneet sopivat. Älä tyrkytä tänne mitään sieltä ulkopuolelta, meillä on homma hanskassa. Tule sellaisena kuin olet, mutta älä yritä muuttaa meitä joksikin muuksi. Nepalilaisuus on yhtä aikaa täydellistä riippumattomuutta muusta maailmasta (ennen vuotta 1951 täällä ei muita ollutkaan) ja toisaalta suurta avoimuutta sen vaikutteille, kuitenkin vain maan omilla ehdoilla. Se on tiukkaa taistelua omien oikeuksien puolesta lakkolaisten marssiessa kaduilla mieltä osoittamassa, mutta se on myös hämmästyttävää erilaisuuden yhteen sovittamista. Vai mitä sanotte siitä, että buddhalaisten temppelissä on oma kappeli hinduille, etteivät tuntisi oloaan liian vieraaksi toisen uskonnon parissa. Sehän olisi melkein kuin vanhoillislestadiolaiset laittaisivat oman sivualttarinsa Tuomas-messuun tai körttiläiset Kansanlähetyspäiville.
Tästä tuleekin mieleeni tämän maan kirkollinen elämä, joka vasta kummallista on. Yleensä maailmalla suurin kirkkokunta on katoliset ja sitten tulevat erilaiset protestanttiset tunnustuskunnat, hännän huippuna usein luterilaisuus. Mutta näin ei ole Nepalissa. Täällä on 10 000 kirkkoa (ei kylläkään kirkkorakennusta), mutta niistä monikaan ei kuulu noihin edellä mainittuihin. Ne ovat vain nepalilaisia kirkkoja ja sillä siisti. Sitä paitsi ei ole olemassa yhtä Nepalin kirkkoa ja silti Nepalin kirkko kuuluu Kirkkojen Maailmanneuvostoon. He ovat valtuuttaneet NCCN:n edustamaan heitä maailmalla. Tämä National Council of Churches of Nepal ei sanele omassa maassa mitään, mutta edustaa kaikkia maailmalla.
Täkäläiset kehuvat sillä, että menet mihin tahansa noista kymmenestä tuhannesta kirkosta, koet olevasi kotonasi. Kaikissa on yhtäläinen meininki. Jokaisessa on samanlainen kaava, jota ei ole kirjoitettu yhdenkään kirkon käsikirjaan. Ensin rukoillaan, lauletaan ja ylistetään Jeesusta melkoinen tovi, sitten esitellään uudet kirkkoon tulijat ja kerrotaan ilmoitusasiat ja sitten on noin tunnin mittainen saarna. Joissain kirkoissa luetaan apostolinen uskontunnustus yhteen ääneen. Lopuksi saatetaan rukoilla sairaitten puolesta, sillä suuri osa kristityistä on löytänyt tiensä Kristuksen luo nähtyään tai koettuaan paranemisihmeen.
Mikä siis on tämän kirkon oppi? Minulle vastattiin näin: ”Menot muistuttavat helluntailaisuutta, järjestys tulee presbyteereiltä ja oppi baptisteilta.” Kun luterilainen pappi asetti ehtoollisen, hän teki sen luterilaisittain. Kaikki käy, kunhan Kristusta julistetaan. Suurimman kirkon oven päällä, ulospäin lähdettäessä, on teksti: ”Tästä alkaa lähetyskenttä.” Ja niin se totisesti alkaa. Tämä kirkko kasvaa kristittyjen henkilökohtaisen todistuksen kautta. Siellä lähetyskentällä ei enää tehdä kompromisseja. Jos käännyt hindusuvusta kristityksi, saatat joutua väkivallan kohteeksi ja perheesi ja sukusi hylkäämäksi. Silti kirkko kasvaa, tai ehkä juuri siksi.
