Kirjoittanut
Kirjoittaja on Patmos Lähetyssäätiön kehityspäällikkö, raamattukouluttaja ja kirjailija. Apologetiikasta kiinnostunut Jumalan Sanan totuuksien puolustaja ja viisauden ystävä, joka haluaa rohkaista muita elämän matkalla kulkevia kanssamatkaajiaan.”Niin kaunis, mutta niin kuollut”. Hätkähdin itsekin, kun tuo dramaattinen ja pysäyttävä lause tuli spontaanisti mieleeni. Aikaisemmin samana aamuna kesken aurinkoisen etätyöpäivän oli kuulunut kova pamahdus olohuoneen suunnalta. Myöhemmin poistuessani lyhyelle happihypylle parvekkeen puolelle, karu totuus paljastui. Huomasin, että parvekesohvan tyynyllä lepäsi hyvin kaunis pikkulintu nokka tyynyä vasten täysin liikkumattomana. Tuon värikkään pikkulinnun siivet olivat aivan levällään. Yhtään tarkemmin miettimättä ajatusmaailmani valtasi ajatus ”Niin kaunis, mutta niin kuollut. Mitä haaskausta!” Olin suruissani siitä, että noin värikäs ja kaunis lintu ei ollut huomannut ikkunaa ja menehtyi äkillisesti sohvatyynyn päälle. En saanut tuolta ajatukselta rauhaa ja hetken asiaa kypsyteltyäni muistin Jeesuksen sanat kirjanoppineille:
”Voi teitä, kirjanoppineet ja fariseukset, te ulkokullatut, kun te olette valkeiksi kalkittujen hautojen kaltaisia: ulkoa ne kyllä näyttävät kauniilta, mutta ovat sisältä täynnä kuolleitten luita ja kaikkea saastaa! Samoin tekin ulkoa kyllä näytätte ihmisten silmissä hurskailta, mutta sisältä te olette täynnä ulkokultaisuutta ja laittomuutta.” (Matt. 23:27,28)
Jeesuksen sanat, jälleen kerran, tuntuvat niin koruttoman armottomilta! Kuinka Jeesus uskalsi puhua noin ankarasti? Hänen sanansa varmasti loukkasivat syvälle. Voisiko noiden viiltävien sanojen takana olla kuitenkin motiivina rakkaus?
Aikaamme hallitsee ulkoisen menestyksen ja nautinnon loputon ihannointi. Mitä kauniimpi tai komeampi olet, sen suositummaksi nouset. Mitä suuremmat tulot sinulla on, sitä enemmän sinua seurataan verottajan tilastoista. Mitä kalliimmat merkkivaatteet sinulla on ylläsi, sitä enemmän sinua ihaillaan. Niinkö todella? Olen useita kertoja harmitellut sitä, miksi toinen toistaan ihanammat ihmiset jäävät yksin? Onko kyse nimenomaan katoavien ja kestämättömien elämänmittarien ylivallasta? Mitä haaskausta!
Tämän yltiöindividualistisen ajan keskellä olisi paikallaan palauttaa uudelleen kunniaan ihmisen sisimmän arvostus. Elämän realiteetit ovat kuitenkin ne, että kestävää ihmissuhdetta ei voi hoitaa pelkästään ulkonäköään puunaamalla. Toisen rakkautta ei voi saavuttaa pukemalla merkkivaatteet päälleen. Sisimmän onnea ja ikuisuutta ei saavuta korkeilla tuloilla. Moni meistä voi olla ulkoapäin niin menestyvä ja kaunis, mutta sisin huutaa tyhjyyttään.
Kuitenkin oikeanlainen luonne, toisen ihmisen kunnioittaminen ja rakastaminen ovat paljon arvokkaampia kuin kyynerpäätaktiikalla raivattu näennäinen menestys. Aito elävä ihminen kykenee tuntemaan. Aito elävä ihminen kykenee asettumaan kärsivän rinnalle. Aito elävä ihminen ei hylkää, kun elämässä tulee vaikeuksia. Kun omaisuus katoaa konkurssin kourissa. Kun terveys riutuu sairauden runnellessa. Aito elämä rosoineen ja kipuineen on tärkeämpää kuin ulkonaisesti hyvältä näyttävä pintaliito. Toki on mahdollista joskus olla sekä kaunis että elävä. Kyse on kuitenkin elämän ensisijaisesta prioriteetista – kiillotanko kuorta vai kehitänkö sisintä?
Onneksi tämä ei kuitenkaan koske minua! Jeesushan kirjoitti tekopyhille fariseuksille, jotka olivat hylänneet hänet. Pääsin pälkähästä! Vai pääsinkö sittenkään? Toinen mieleeni tullut paikka löytyy Ilmestyskirjasta. Nämä sanat oli suunnattu uskovien seurakunnalle eikä fariseuksille:
”Ja Sardeen seurakunnan enkelille kirjoita: ’Näin sanoo hän, jolla on ne Jumalan seitsemän henkeä ja ne seitsemän tähteä: Minä tiedän sinun tekosi: sinulla on se nimi, että elät, mutta sinä olet kuollut. Heräjä valvomaan ja vahvista jäljellejääneitä, niitä, jotka ovat olleet kuolemaisillaan; sillä minä en ole havainnut sinun tekojasi täydellisiksi Jumalani edessä. Muista siis, mitä olet saanut ja kuullut, ja ota siitä vaari ja tee parannus.” (Ilm. 3:1-3)
Huh! Onpas lakihenkistä julistusta! Jos nuo vaatimukset perustuisivat ihmisen omassa voimassa tapahtuvaan, auttamatta epäonnistumaan tuomittuihin yrityksiin, niin se todellakin olisi lakihenkistä. Mistä ihminen sitten saa voiman muutokseen jos se ei tule hänestä itsestään? Kuinka ihmisen sisin voi alkaa elää?
Noin 10 vuotta sitten osallistuin uuden yrityksen perustamiseen. Kuten kaikki yritystoimintaa tuntevat ymmärtävät, uuden yrityksen perustamiskustannukset aiheuttavat sen, että yrityksen alkutaival on usein tappiollinen. Kerroin lyhyesti aiheesta kotona ja poikani säikähtäen huudahti: ”Isi, sä teet tappioo. Ei se käy!” Vuosien ajan tuo lause oli vain ilon kasvoille tuonut tokaisu. Vasta tänä keväänä se alkoi elämään tarkemmin. Keskellä rukoushetkeäni jäin pohtimaan tuota lausetta ja huomasin rukoilevani Jumalalle:
”Isä, sinä teet tappiota. Ei kannata! En ole rakkautesi arvoinen. Epäonnistun kerta toisensa perään. Sinä teet tappiota, kun sijoitat minuun.”
Vähän aikaa hiljennyttyäni kuitenkin ymmärsin – siinähän kaiken ydin on! Koska Hän tiesi minun tappiota tekevän, hän lähetti suurimman rakkauden maailmaan. Koska hän tiesi, että en selviäsi yksin, hän maksoi minun tappioni poikansa uhrillaan. Siinä, että minä teen tappiota onkin elämäni suurin toivo. Pelastus ei perustu minun hyvyyteeni tai onnistumiseeni, vaan siihen, että minun tappioni on kuitattu ikuisella uhrilla. Kristuksen työ poistaa myös minun tarpeeni ylpeillä. Ainoastaan hänen rakkauteensa perustuu minun ihmisarvoni ja myös ihmisten keskinäinen rakkaus. Kristuksen kuolema on minulle elämäksi! Hänen voimassaan voin olla sekä kaunis että elävä!
”Meistä ei ollut itseämme auttamaan, mutta Kristus kuoli jumalattomien puolesta, kun aika koitti.” (Room. 5:6)
