Kirjoittanut
Kirjoittaja on Sleyn lähetysjohtaja ja Sanansaattaja-lehden päätoimittaja.Totuuden jälkeinen aikamme kammoaa termejä totuus ja valhe. Kirkossakin vältetään minkään opetuksen tai uskomisen leimaamista vääräksi, vaikkakin yhä edelleen yhden kirkkovuoden sunnuntain teema on ”totuus ja harha”. Sanan ”harhaoppi” ajatellaan kuuluvan pimeään historiaan. Ajatellaan, että oikean ja väärän sijaan on vain erilaisia tulkintoja ja henkilökohtaisia kokemuksia, joita ei voi arvottaa.
Tänä vuonna vietetään Nikean ekumeenisen kirkolliskokouksen ja siellä laaditun Nikean uskontunnustuksen 1700-vuotisjuhlaa. Kirkon ensimmäisinä vuosisatoina oli selvää, että on olemassa oikea, Raamatun mukainen oppi Jumalasta. Sellainen opetus puolestaan, joka on vastoin oikeaa oppia, on harhaoppia, heresiaa. Nikean uskontunnustus on nimenomaan laadittu siihen aikaan laajaan suosioon päässyttä harhaoppia, areiolaisuutta, vastaan.
Luterilainen päätunnustus, Augsburgin tunnustus, jatkaa vanhan kirkon linjalla. Sen eri artikloissa määritellään ensin oikea oppi ja sitten useassa kohdassa tehdään rajaa väärään opetukseen toteamalla: ”Seurakuntamme tuomitsevat . . . ” Luterilaiset isät ymmärsivät, että oikea oppi ei voi elää sovussa väärän opetuksen kanssa. Jumala ei ole yhtä aikaa kyllä ja ei. Valkoinen on valkoista ja musta on mustaa.
Vanhan kirkon opettajien ja luterilaisten isien esimerkin ohjaamina mekin saamme rohkaistua tunnustamaan iloisesti oikeaa uskoa ja sanomaan samalla selkeästi: ”Ei!” väärälle opetukselle, harhaopille. Sekavasta ajastamme huolimatta Jumala on yhä se, joka hän on. Hän ei ole muuttunut eikä muutu, ja on äärimmäisen tärkeää, että me opimme tuntemaan hänet. Hän ei ole tulkintojen tai kokemusten tuotos. Hän on ilmoittanut itsensä meille sanassaan.
Ville Auvinen
julkaistu pääkirjoituksena Sanansaattajassa 2/2025
