Kirjoittanut
Olen joskus takavuosina kirjoitellut ikäkausikolumneja. Ensimmäisen kirjoitin 57-vuotiaana ja ihmettelin, missä välissä oikein muutuin nuoresta papista vanhaksi rovastiksi. Harmi etten huomannut. Tosin itse en tuntenut itseäni vähimmässäkään määrin vanhaksi, mutta joidenkin puheista aavistelin, etten ole enää nuori.
Seuraavan kirjoitin kuusikymppisenä. Harmittelin ensimmäisen ikänumeron vaihtumista. Juuri kun olin vähitellen tottunut olemaan viisikymppinen, niin heti piti mennä vaihtamaan ensimmäinen numero suurempaan. Onneksi en ollut tuossa välissäkään ehtinyt juuri vanheta.
Kolmas tuohon sarjaan liittyvä kolumni – ne ovat muuten kaikki kirjassani Näitä polkuja tallaan – niin, kolmas syntyi kymmenen vuotta myöhemmin. Taas piti etunumero vaihtaa. Kirjoittaessani kolumnia luin nuo edelliset. Tunnot olivat yllättävän tuttuja. Tuntuiko silloinkin samalta kuin nyt: ikänumerot ovat kuin ylisuuret kengät, enhän minä tällaisia ole tottunut käyttämään.
Olinhan toki joka vaiheessa tunnistanut tiettyjä ikääntymisen merkkejä. Nimet putoilivat päästä ja karttaa piti lukea kauemmin, että ymmärsi siitä jotain. Silti ei aina osannut perille yhtä loisteliaasti kuin nuorempana. Juoksuharrastusta en ollut lopettanut, mutta jos uskalsin katsoa kelloon lenkin jälkeen, huomasin, että olisin hävinnyt aika paljon nuoremmalle itselleni.
Yritänkö siis epätoivoisesti riippua kiinni jossain ikuisen nuoruuden kuplassa?
On aika päivittää ikäkausitunnot nyt, kun edellinen virstanpylväs oli seiskavitonen. Seiskaan on jo melkein tottunut, mutta silti sitä ei aina kehtaa sanoa. Saisivat luulla nuoremmaksi. Olenko siis lopulta tullut vanhaksi? En todellakaan, sillä onnekseni vanhuus on virallisesti ehditty lykätä jo kahdeksaankymppiin. Hyvä että tekivät sen ennen kuin minä olen siellä. Tällä puolella nimittäin en vieläkään – uskokaa tai älkää – tunne itseäni vanhaksi.
Yritänkö siis epätoivoisesti riippua kiinni jossain ikuisen nuoruuden kuplassa? Ehkä juuri niin. Maratonharrastuksenikin aloitin aikanaan taistellakseni ikääntymistä vastaan. Kyllä se sitä varmaan lykkäsikin. Pari kesää sitten meni vielä puolimaraton, mutta juuri nyt juoksukilometrit eivät oikein yllä siihen. En silti ole antanut periksi ajatukselle, että sen kerran vielä juoksisin.
Nyt lukija on jo vähän hermostunut: eikö se myönnä itsessään vieläkään vanhentumisen merkkejä. Eihän sen naamakaan näytä miltään keski-ikäiseltä herrasmieheltä. Myönnän, tosin hiukan vastahakoisesti. Joitain pieniä merkkejä on havaittavissa. Mutta koska työ on edelleen suuri iloni, eivätkä seurakunnissa ole toistaiseksi huomanneet, että kutsuisivat välillä muitakin Raamattua opettamaan, niin minähän lähden aina kun pyydetään. Ja aika usein vielä pyydetään.
Toisaalta olen jollain tavalla myös sovussa kulloisenkin ikäni kanssa. Jos nuorekkuudesta on jotain rapistunut pois, niin elämänkokemus toisessa vaakakupissa ei tunnu lainkaan kovin pahalta. Näillä numeroilla nyt mennään ja jos joskus pitää niitä taas vaihtaa, niin vaihdetaan sitten.
