Nyt hän on täällä.

En kuullut sinun huutavan heti. Mikset huutanut?
Muistan yrittäneeni nähdä sinut, 
kätilön sylissä olit pieni ja punainen,
avuttomana maailmaan reväisty,
keskellä uusia valoja ja ääniä, uponneena outoon ja uuteen.

”Eihän hän vielä ole saanut suunvuoroa kun me kaikki muut puhutaan niin kovin”, sanoi kätilö,
en tiedä mitä hän teki, mutta sitten:
ihana ääni
– sinä huusit.

Paidan alla olit niin pieni ja lämmin kuin olin kuvitellutkin.
Käppyrällä
hiusrajasta varpaisiin asti
sormissa jo silloin
takertumisen viisaus.

Muistan hengityksesi painon rintakehää vasten.

Ensimmäiset päivät hämmästelen sitä, miten hauras olet.
Käsivarsikin kuin linnunjalka! Uskallanko
edes nostaa tai kääntää –
ja kuitenkin käyt
niin luonnostasi kainaloon, en enää muista, ettetkö olisi ollut siinä aina.

Hauras ja silti
elämään viisas. Tiedät tarkalleen, mitä sinun on tehtävä,
ihailen tarmokkuuttasi, päättäväisyyttäsi,
miten tosissasi tartut rintaan,
kyllä sinä tiedät mitä tarvitset elääksesi.
Ja minä
matkustan tässä sinun kanssasi.

Rakastan hengityksesi ääntä. 
Linnunsydän
haviset huoneen hämärässä,
rintakehäsi alla
räpistelee uusi elämä.
Melkein näen miten oiot siipiäsi,
tuntemattomia,
silmissäsi loputon hämmästys:

kuka minä oikein olen? Mikä on maailma?

Ja kun nykyisin jo toisinaan olet hereillä,
näen kysymyksen sinussa pohjaan asti:
mitä on tämä
mitä elämäksi sanovat

katsot minuun
silmät vielä vähän kierossa
ja yrität selvästi päättää, mitä minusta ajattelisit;
kulmasi kurtistuvat kuin miettisit salaisuuksia
ja minut riisutaan katseessasi aseettomaksi, alasti,
näen sinussa heijastuksena sen, mitä kaiken piti olla,
mitä kaikki oikeastaan on
ja muistan jotain siitä, millaiseksi minutkin on luotu.

Nyt nukut isäsi vieressä, minä kuuntelen teidän kummankin hengitystä,
en malttanut itse uneen edes
sinun kiivas hengityksesi, isäsi painava syvä uni
minä istun tässä ja nautin siitä että niin on.

Että sinä olet

läpikuultavat silmäluomet, uni värisee niillä,
mitä mietit, mitä näet?
Ilmeet vaihtuvat kasvoillasi kuin kareet vedessä,
lainehtivat ylitsesi, 
aaltoina joita et itse tunne;

niinkuin valo häilähtää lattialla
aurinko koivunoksien välissä;
tuulen väre
veden yllä

sinä olet kevättä ja vapaata ilmaa, tuulta ja taivasta,
ensimmäisen linnun keväthuilu
pakkasesta vapautuvaan maahan.

*

Toinen poikamme syntyi maanantain vastaisena yönä 9.2.; kovalla rytinällä, melkein äkkiarvaamatta, vauhdilla. Pieni mies kasvot myttyrällä, tummat hiukset ohutta kuin linnununtuva, pitkät ohuet sormet, ihan omannäköisensä, toisenlainen, mutta tuttu ja niin oma kuin olisi aina ollut. 

Kaikki on hyvin. Kiitollisuutta taas enemmän kuin koskaan;
en ole päästä yli siitä että tämä on ihme,
en aiokaan päästä,

elämme ihmettä ja niin on hyvä.