Kirjoittanut
Minä olen yleensä aina oikeassa. Niin kaikki muutkin ovat – omasta mielestään. Eihän kukaan väitä olevansa väärässä ja puolusta oikeuttaan väärässä olemiseen. Olemme siis kaikki oikeassaolijoita, vaikka meillä on asioista paljon erilaisia, vastakkaisiakin mielipiteitä. Voinko siis kuvitella, että vain minulla on lopullinen totuus?
Tässä kohden testataan kristittyjen kyky hyväksyä erilaisuus. Meillä on erilaisia näkemyksiä kasteesta, armolahjoista, pyhityksestä, oikeasta seurakunnasta, naispappeudesta, luomisen ajankohdasta, Israelin paikasta pelastushistoriassa jne. Kaikissa näissä on kysymys raamatuntulkinnasta. Joku sanoo, että hän ottaa Raamatun niin kuin se on kirjoitettu, eikä tulkitse sitä millään lailla. Toinen väittää samoin ja päätyy päinvastaiselle kannalle. Molemmat siis tosiasiassa tulkitsevat. Tämä on erilaisuuden hyväksymisen ensimmäinen askel.
Jokaisen tulee olla uskollinen omalle hengelliselle kodilleen ja on lupa edustaa sitä näkemystä, jota pitää oikeana. Samanmielisten joukossa on turvallista olla ja siinä saa tukea omalle uskolleen ja voi oppia entistä syvemmin ymmärtämään uskon salaisuuksia. Mitä vahvemmin juuret ovat omalla hengellisellä maaperällä, sitä vapautuneemmin voi kohdata kristittyjä, jotka ajattelevat jostain asiasta eri tavoin.
Jos olen epävarma oman pohjani pitävyydestä, joudun taistelemaan oman näkemykseni puolesta ja koen toisten kannat uhkaksi omalle uskolleni. Silloin raja-aitoja on nostettava, jotta voisin olla turvassa oman uskoni kanssa. Toinen askel on siis: vahvistu omassa uskossasi siinä hengellisessä kodissa, johon Jumala on sinut asettanut.
Kun tiedät, mihin uskot, voit vapautuneesti keskustella toisenlaisiin tuloksiin päätyneen kanssa. Voitte olla rauhassa eri mieltä, eikä sinun ole pakko yrittää käännyttää toista oman kantasi taakse. Voit toki puolustaa näkemystäsi, mutta et leimaa keskustelukumppania heti harhaoppiseksi, sillä ehkä hänkin on päätynyt Jumalan edessä siihen, missä nyt on. Jotain tällaista Paavali tarkoitti kirjoittaessaan: ”Joka syö kaikkea, älköön halveksiko sitä joka ei syö, ja joka taas ei syö kaikkea, älköön tuomitko sitä joka syö… Joku pitää yhden päivän toista parempana, toiselle kaikki päivät ovat samanarvoisia. Kukin olkoon omassa vakaumuksessaan varma.” (Room. 14:3,5).
Erityisesti uskon asioissa tapahtuu helposti sellaista leimaamista, jossa joku jyrää toisen vääräuskoiseksi ja saattaa aiheuttaa vakavia vaurioita omantunnonaralle kristitylle. Uskon nimissä tapahtuva ”koulukiusaaminen” on paljon kohtalokkaampaa kuin maallinen häiriköinti, sillä kun ollaan liikkeellä Jumalan arvovallalla, sitä vastaan on lähes mahdoton puolustautua. Näin syntyy uskonnon uhreja, jollaisia valitettavasti voi tavata missä tahansa hengellisessä yhteisössä.
Entä jos toinen on selvästi harhaoppinen? Ehkäpä minun ei ole silloinkaan tarvis mennä häntä nuhtelemaan, mutta jos on, se on tehtävä hienotunteisesti. Onhan aina se mahdollisuus, että minä olen väärässä. Siksi tällöinkin keskustelun tulisi tapahtua rakkauden hengessä. Miten muuten kristityn kuuluisi toista lähestyä?
Pohdin kerran Kalevi Lehtisen kanssa kristittyjen välisiä kahinoita. Sanoin Kaleville, että kun joku perustelee teologisesti oikeassa olemisensa, siihen on vähän paha mennä olemaan eri mieltä vaikka olisikin. Siihen Kalevi tokaisi: ”Onhan rakkauskin teologinen peruste.” Olen tarvinnut tätä neuvoa myöhemminkin.
