Kirjoittanut
Joulunvietto juhla-aikoineen ja valmisteluineen on maamme suurin juhla, joka sitoo useimmat noin kuukauden kestävään vaivannäköön. Perinne koskee koko kansaa uskonnollisista katsomuksista riippumatta, kun kalenteri, lainsäädäntö ja yhteiset tottumukset pitävät sitä yllä.
Tästä johtuen jouluun sisältyy omituinen vaikeus. Juhla on ollut alkuaan uskonnollinen ja kristillinen, mutta kansa ei enää ole sellaista. Joulunvietosta on enenevässä määrin tullut ihmisiä jakava perinne: toiset keskittyvät sen sisältöön ja toiset yrittävät tehdä siitä jotakin muuta tai ainakin ohittaa sen kunniallisesti. Ihmiset ovat alkaneet keksiä joululle mieleisiään merkityksiä – siitä on tullut lasten juhla, valon juhla, rauhan juhla, ihmisten hyvän tahdon juhla. Toisaalta sen historiallista sisältöä lisääntyvässä määrin kiistetään, vähätellään tai väitetään legendaksi.
Suureksi avuksi tässä asiassa ovat olleet epäuskoiset raamatuntutkijat. Joulun alla nämä muutoin julistustoiminnasta vieraantuneet tutkijat ovat ottaneet tavakseen tarjota päivälehtiin evankeliumien syntymäkertomuksia väheksyviä sensaatiomaisia löytöjä.
Jotta voisimme viettää oikeaa joulua, on syytä kuvata eräs historian tapahtumasarja. Siitä käy ilmi, mitä yhdelle historian henkilölle tapahtui, nimittäin kolmesataaluvun alussa vaikuttaneelle pyhälle Nikolaukselle.
Nikolaus oli alkuaan seurakunnan diakoni Myrassa, Vähässä Aasiassa, tehtävänään auttaa köyhiä -missä toimessa hän osoittikin suurta innokkuutta. Kaupungissa oli eräs köyhä mies, jolla ei ollut varaa naittaa tyttäriään, ja Nikolaus auttoi miestä viemällä tälle kolme pientä kultapussia. Hän oli kuitenkin niin vaatimaton, ettei tahtonut saada mainetta teoistaan, vaan kullakin kerralla sujautti pussin yöllä savupiipusta. Viimeisellä kerralla lahjan saaja vakoili salaperäistä hyväntekijäänsä ja asia tuli yleiseen tietoon. Nikolauksen maineen levitessä hänet valittiin piispaksi, ja hänen väitetään osallistuneen piispana Nikean kirkolliskokoukseen. Kuoltuaan Nikolaus julistettiin pyhimykseksi ja häntä alettiin palvoa. Keskiaikana hänen luunsa siirrettiin Italiaan, Barin tuomiokirkkoon.
Kristinuskon levitessä vähitellen Eurooppaan kristillinen tieto oli hataraa. Kansan käsityksissä pyhimykset ja luonnonhaltijat menivät sekaisin keskenään. Nikolauksen kohtalona oli irtautua historiasta ja muuttua vähitellen pelkäksi legendaksi, pakanajumalia muistuttavaksi satuolennoksi. Niinpä hänestä kehittyi Englannissa joulunhaltija, jonka tehtävänä oli tuoda kotiin lahjoja savupiipun kautta sukanvarressa.
Pohjoismaihin tultuaan tämä pyhä Nikolaus muuttui joulupukiksi, joka sai pakanallisen uskon mukaisen ulkomuodon: diakoninviitta vaihtui peikonasuun ja apulaisiksi tulivat tontut. Neuvostoliitossa hänestä sitten tuli shamaania muistuttava hyinen Pakkasherra.
Näin kehnosti kävi Vähässä Aasiassa eläneelle diakoni Nikolaukselle. Hänet irrotettiin historiasta ja tehtiin samalla kesyksi ja merkityksettömäksi. Hänestä tuli pelkkä aate, ajatus siitä, että ihmisten on oltava kerran vuodessa kilttejä toisilleen ja annettava lahjoja. Tämä merimiesten ja lasten suojelupyhimys Santa Claus on vähitellen muuntunut myös Lapin tärkeimmäksi matkailuvaltiksi, jota tullaan katsomaan Moskovasta ja Englannista saakka.
Nykyajassa halutaan tehdä Kristukselle samoin. Kristuksen läsnäolo on jotenkin nykyihmisen egoa ja nautintofilosofiaa häiritsevä seikka. Niinpä siitä mikä on totta, tahdotaan tehdä tarua, jotta sitä ei tarvitsisi ottaa vakavasti. Pieni kiltteyden puuska kerran vuodessa sopii kyllä muuten suruttomaan elämään. Nykykulttuuri on tahtonut tehdä Jeesukselle samaa mitä tapahtui pyhälle Nikolaukselle.
Yrittäessämme väistää Kristuksen syntymän ratkaisevaa merkitystä ihmiselämälle olemme täyttäneet elämämme naurettavilla ja tyhjillä korvikkeilla. Joulunviettomme sisältää piirteitä, jotka osoittavat taantumista satumaailmaan. Ihmiseksi syntyneen Kristuksen sijaan joulunvieton keskuksena on Nikolauksesta kehitelty peikkosatu.
Ihmiset, jotka sanovat, että jouluevankeliumi on tarua, eivät huomaa itse elävänsä legendassa. Ihmiset, jotka moittiessaan jotakin nimittävät sitä keskiaikaiseksi, ovat itse paenneet keskiaikaisiin taruihin. Kun pidämme Kristuksen syntymää Vapahtajaksi, parasta mitä meille on elämässä annettu, vain näytelmänä, niin oma elämämme muuttuu farssiksi. Halutaan pitää kiinni kristinuskon hedelmistä, mutta hylätä sen sisältö. Mutta kun Kristuksesta luovutaan, myös kaikki muu menetetään, jopa hyväntekeväisyys.
Jumalan sana muistuttaa, että elämää olisi elettävä Jumalan kasvojen edessä, hänen sanansa valossa ja Kristuksen armon osallisuudessa. Historiallisen ja Ylösnousseen Kristuksen kasvojen edessä mekin tajuamme olevamme katoavaisia ja iankaikkisia olentoja, jotka hän on lunastanut.
Joulun todellisen sisällön kohtaamme kun aloitamme joulun lukemalla jouluevankeliumin ja veisaamalla Martti Lutherin jouluvirren: ”Jo riennä katso sieluni, ken seimessä nyt makaapi, hän on sun Herras, Kristukses, Jumalan Poika Jeesukses.”
(Kirjoitus julkaistu Pyhäkön Lampussa 6/2012)
