Oikeus, kohtuus ja itsekkyys

Eurooppaan pyrkivien pakolaisten määrä kasvaa. Sotaa, nälänhätää ja ympäristökatastrofeja pakenevia ihmisiä on nyt enemmän kuin koskaan toisen maailmansodan jälkeen, ja tilanne vain pahenee koko ajan. Yhä useammat ihmiset joutuvat jättämään kotiseutunsa myös syntyperään, mielipiteeseen tai uskontoon kohdistuvan vainon vuoksi.

Euroopan hyvinvoivat maat eivät kuitenkaan avaa mielellään rajoja pakolaisille. Unkarissa rakennetaan muuria esteeksi. Kreikan ja Makedonian rajalla aseistettu poliisijoukko oli vastassa hätääntyneitä syyrialaisia pakolaisperheitä. Ranskassa maahanmuuttovastaisuus lisääntyy. Saksassa hyökättiin väkivaltaisesti turvapaikanhakijoita kuljettaneen bussin kimppuun. Ja Ruotsissa maahanmuuttovastainen ääriryhmittymä on hyvää vauhtia nousemassa koko maan suurimmaksi puolueeksi.

Pakolaisia ei yksinkertaisesti haluta Eurooppaan. He voisivat vaarantaa mukavan länsimaisen elämän ja taloudellisen hyvinvoinnin.

Miljoonat maailman ihmiset – myös lapset – elävät äärimmäisessä köyhyydessä ja ihmisarvolle sopimattomissa olosuhteissa. Heidän elämänsä on täynnä huolta, pelkoa ja epävarmuutta. Vaikka kehitysyhteistyö on auttanut vähentämään merkittävästi köyhyyttä ja ihmiskunnan globaalia eriarvoisuutta, Suomen hallitus on päättänyt leikata eniten juuri kehitysyhteistyömäärärahoista. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että eri maissa auttamistehtävissä toimineet työntekijät kutsutaan nyt kotiin ja irtisanotaan kesken sopimuskauden. Ilmeisesti Suomen kansallinen etu vaatii meitä sulkemaan silmämme maailman kärsiviltä lapsilta, naisilta ja vammaisilta.

Suomessa velan varaan rakennettu talous on ajautumassa kriisiin. Yhteiskunnan hyvinvoinnin turvaaminen edellyttäisi tässä tilanteessa tilapäistä omista eduista ja tavoitteista joustamista – luopumista yhteisen hyvän eteen. Se edellyttäisi yhteiskuntasopimusta ja talvisodan henkeä, jossa ”ketään ei jätetä”. Mutta tämä ei sovi saavutettuja etuja kynsin hampain puolustaville etujärjestöille. Yhteisen hyvän eteen joustaminen on niiden mielestä liikaa vaadittu, jos se tarkoittaa omista palkankorotustoiveista luopumista. Kaikki tietävät, että on pakko säästää. Mutta säästöt on kohdistettava joillekin muille – ei meille.

Ihmisen on helppo olla humaani ja eettinen niin kauan, kun hän ei joudu jakamaan omastaan. Pakolaisten katselu uutisista käy mukavasti elävälle suomalaiselle kuin tv-viihteestä, koska se ei kosketa häntä henkilökohtaisesti.

Ihminen on luonnostaan itsekäs. Samoin kansakunta.

Tautiin on kuitenkin olemassa tehokas lääke: Jumalan rakkauden ja evankeliumin vaikutus omassa sydämessä. Kristitty ymmärtää, ettei hyvä elämä ole kenenkään yksityisomaisuutta. Se on jotain sellaista, josta voimme olla osallisia vain yhdessä toisten kanssa. Hyvä elämä on omastaan antamista ja vastavuoroista jakamista. Se on sitoutumista yhteiseen hyvään. Se perustuu osallisuuteen ja arvoihin, jotka luovat koko ihmiskunnan elämälle kestävän eettisen rakenteen.

Alkuseurakunta tunnettiin tällaisena jakamisen yhteisönä. Ensimmäiset kristityt myivät omaisuuttaan ja jakoivat tuoton eniten tarvitseville. ”Kukaan ei pitänyt omanaan sitä, minkä omisti, vaan kaikki oli heille yhteistä” (Ap.t. 4:32).

Paavali puolestaan iloitsi evankeliumin vaikutuksesta Makedonian kristittyjen ja seurakuntien elämässä: ”Uskovien ilo oli niin ylitsevuotava, että he äärimmäisessä köyhyydessäänkin osoittivat runsasta anteliaisuutta. – – Omasta aloitteestaan he pyytämällä pyysivät, että antaisimme heidän osallistua yhteiseen rakkaudentyöhön, pyhien avustamiseen.” (2. Kor. 8:2–4.)

Paavalin mukaan kristillisyydessä onkin kysymys vastavuoroisen jakamisen periaatteesta: ”Nyt teillä on yllin kyllin ja voitte lievittää heidän puutettaan, sitten voivat taas he yltäkylläisyydestään lievittää teidän puutettanne, ja näin toteutuu oikeus ja kohtuus” (2. Kor. 8:14).

Vuosisatojen ajan tuhannet Kristuksen evankeliumin koskettamat ihmiset ovat jättäneet vapaaehtoisesti hyväpalkkaisen työnsä ja lähteneet auttamaan maailman vähäosaisia. Toiset ovat tukeneet avustamistyötä taloudellisesti. Myös koulutuksen, sairaanhoidon ja sosiaalityön lähtökohta on kristinuskossa. Ja siinä, että lähimmäisten hätä on aidosti koskettanut ja saanut toimimaan.

Entä miten on tänään? Onko kristillinen seurakunta edelleen jakamisen ja huolenpidon yhteisö? Pystyykö se omalla elämäntavallaan tuomaan näkyviin oikeudenmukaisuuden ja kohtuullisuuden arvot? Ovatko kristityt valmiita jakamaan omastaan?

Jos vastaus on kyllä, se on osoitus voimansa säilyttäneestä kristillisyydestä. Jos vastaus on ei, aikamme kristillisyys on menettänyt vaikuttavan voimansa.

Kirjoittaja on kasvatustieteen tohtori ja Ristin Voitto -lehden päätoimittaja.