Olemme sureviksi syntyneitä

Uskontotieteestä väitelleen FT Mari Pulkkisen mukaan (Yliopistolehti 10/24) ”Modernin ajan akateeminen suruymmärrys on perustunut ajatukseen, että suru on jotakin ohimenevää tai pois työstettävää tai hoidettavaa”. Kaksi lasta menettänyt Pulkkinen on tutkinut surua ja menetystä, ja hänen mukaansa surun ei tarvitse mennä ohi eikä se ole edes toivottavaa. Maailma, jossa läheisten kuolemat lakkaisivat olemasta merkittäviä, olisi erikoinen. Koska olemme kuolevaisia olentoja ja meillä on taipumus kiinnittyä toi-siimme erilaisin sitein, se tekee meistä sureviksi syntyneitä.

Usein parjattu sosiaalinen media on antanut meille uuden keinon osoittaa myötätuntoa. Vaikka keskustelu somessa äityy joskus epäasialliseksi, läheisen menetys, julkinen suru ja rakkaudentunnustus saavat ihmiset toimimaan eri tavalla. Se tuo esiin meidän inhimillisen puolemme ja saa osoittamaan myötätuntoa ei ainoastaan läheisensä menettäneille, vaan myös lemmikkiään surevalle. Se ei ole ihme, sillä monelle lemmikkikin on rakas perheenjäsen.

Surun kokemus ja rakkauden osoitukset pois lähteneelle ovat aina henkilökohtaisia, eikä niitä pidä vertailla. Myöskään puhe surun läpikäymisestä ei ole aina aiheellista, koska rakkaat pysyvät ihmisen sydämessä koko elämän ajan.

Viime sotiemme jälkeen oli paljon niitä, jotka olivat menettäneet omaisiaan, kotiseutunsa tai terveytensä. Kun maata rakennettiin uudestaan, monien surut jäivät surematta. Siihen ei ollut aikaa. Joskus vasta vuosia tai jopa vuosikymmeniä tapahtuneen jälkeen monen salainen suru saa sijaa ja siitä voi puhua. Tämä onkin tärkeää. Olipa kyse juuri tapahtuneesta menetyksestä tai vuosien takaa uudestaan pintaan nousseesta kokemuksesta, on hyvä tiedostaa muutama asia.

Ensinnäkin on hyvä olla joku, jolle puhua ja joka kuuntelee. Se voi olla ammattiauttaja, mutta myös joku läheinen ystävä tai saman kokenut vertainen. Myös yhteisöllisyydellä on merkitystä. On tärkeää, että eri yhteisöissä menetyksellä ja surulla on paikkansa. Surevat saavat tulla ja olla. Lopulta menetyksessä on kysymys hyvin yksinkertaisesta asiasta. Jokainen meistä on menettänyt jotakin. Pikkuhiljaa joudumme luopumaan kaikesta. Meidän on lupa surra.

Vaikka menetys on ihmisen osa, suurinta on rakkaus.

Kristinuskon suuri sanoma on, että elämä on Jumalan lahja. Hän, joka antoi elämän, ottaa sen myös pois. Jeesus Kristus kuoli meidän puolestamme, että me saisimme elää ikuisesti. Hän voi myös lohduttaa meitä Pyhän Henkensä kautta kaikissa menetyksissämme.

Kohtaamamme menetykset paljastavat aina sen, miten haavoittuvaisia me olemme. Vaikka menetys on ihmisen osa, suurinta on rakkaus. Surussa tunnustamme rakkautemme meille tärkeää henkilöä kohtaan.

 

Kirjoitus on julkaistu Parikanniemen Kontti -lehdessä helmikuussa 2025