Kirjoittanut
Kirjoittaja on Suomen Vapaakirkon pastori ja voimavarakeskeinen työnohjaajaMaamme on tuhansien järvien maa, mutta se on myös tuhansien ja taas tuhansien rantojen maa. ”Ei vettä, rantaa rakkaampaa”, laulamme kansallislaulussammekin. Ei ole vettä ilman rantaa eikä rantaa ilman vettä.
Kesällä Suomi on rannalla. Ja myös rannassa. Olla rannalla tai olla rannassa – kaksi kirjainta vaihtuu toisiin, ja kaikki muuttuu. Kun ollaan rannalla, pötkötetään nurmella tai hiekalla ja otetaan aurinkoa. Ihaillaan maisemaa ja haaveillaan. Tehdään jotakin ihanan hyödytöntä, rakennetaan hiekkalinnoja, kerätään simpukoita tai viskellään kiviä veteen.
Mutta kun ollaan rannassa, se on ihan toinen juttu. Sen tietää jokainen, jolla on koti tai kesämökki saaressa, venematkan päässä. Rannassa ollaan aina lähdössä tai tulossa, ollaan pakkaamassa tai purkamassa, suuntaamassa kohti mökkilaituria tai autorantaa ja perillä odottavia haasteita. Rannassa ei lekotella, siellä toimitaan!
Omassa elämässäänkin voi olla rannalla tai rannassa. On aikoja, kun on saatava olla rannalla. Kun elämä on tallonut ja murjonut ja meistä on vain raato jäljellä, silloin saa vajota rantahiekalle. Auringon lämpö hoitaa hellästi, ja aaltojen tasainen, väsymätön ääni puhuu siitä suuresta turvallisesta sylistä, joka meitä kantaa.
Mutta elämän ei kuitenkaan ole tarkoitus olla loputon rantaloma, jossa aurinko nousee ja aurinko laskee, vain löytääkseen minut lojumasta aina samoilla sijoillani. Jossakin vaiheessa on aika nousta ja nähdä, että en olekaan enää rannalla vaan olen rannassa. Ja rannassa eteeni aukeaa monia mahdollisuuksia. Voin kahlata veteen ja lähteä uimaan. Voin kellua ja antaa veden kantaa. Voin istua veneeseen, joka on kiinni laiturissa. Voin irrottaa köyden ja antaa virran viedä. Tai voin tarttua airoihin ja lähteä soutamaan ja määrätä suunnan. Voin nostaa purjeet ja tehdä matkaa yhteistyössä tuulen kanssa.
Tai ehkä ranta on paikka, johon olen saapunut. Veneeni kokka on karahtanut rantakivikkoon. Olen noussut uppeluksista, kahlannut aalloista, ja varpaani koskettavat kuivaa maata. Olen rannassa. Onko se tuttu ranta vai tuntematonta maaperää? Onko edessäni kotiinpaluu vai kenties tutkimusmatka johonkin aivan uuteen?
Rannassa eläminen on elämistä tietoisena siitä, että minut on kutsuttu. Rannassa olen paikassa, josta johtaa tie eteenpäin. Askeleet, ne edeltä valmistetut, joihin minua kutsutaan. Askeleet, jotka jäävät ottamatta, ellen nouse ja lähde liikkeelle.
Minut on kutsuttu seuraamaan häntä, jolla on reittikartta elämälleni. Olen alkanut aavistella, että Kristuksessa, kätkettynä häneen, voin elää elämää, jossa saan olla rannalla ja rannassa, molemmissa yhtä aikaa. Saan levätä hänessä ja samaan aikaan olla päämäärätietoisesti liikkeellä. Ja missä ikinä kuljemmekin, olen turvassa hänen kanssaan, jonka askelten alla vesi kantaa yhtä tukevasti kuin kuiva maa.
