Kirjoittanut
Samuli Siikavirta on pastori Suomen evankelisluterilaisessa lähetyshiippakunnassa. Hän on väitellyt Cambridgen yliopistossa Paavalin kasteteologian ja etiikan suhteesta.
Käydessäni Lontoossa kannustamassa suomalaisia viidenkympin olympiakävelijöitä silmääni osui monenlaista evankeliointia. Miljoonakaupungin katukuvaan kuuluu kyllä jos jonkin sortin uskonnollinen markkinointi, mutta nyt olympialaisten aikaan se korostui entisestään.
Green Parkin olympiayleisölle tarjottiin ”ilmaisia matkamuistokirjoja”. Keski-ikäisen amerikkalaismiehen paljasti evankelistaksi etelävaltioiden murre. Raamattuvyöhykkeeltä jaettiin siinä pahaa aavistamattomille turisteille evankeliumia matkamuistoksi käärittynä. Käy kai se näinkin.
Hyde Parkin kulmalla oli taasen joukko itäaasialaisia jakamassa Uusia testamentteja ilmaiseksi puistoon tulvivalle turistivirralle. Kyseessä oli jokin uusi käännös, josta en ollut kuullutkaan. Harmi, etten ottanut nimeä ylös voidakseni ottaa selvää. Ehkä kyseessä oli kristillinen porukka, ehkä jokin kultti. Herra yksin tietää.
Kun suuntasin Euroopan vilkkaimmalle ostoskadulle, Oxford Streetille, yllätyin. Iso ryhmä mustiin, vain silmät paljastaviin niqab-kaapuihin pukeutuneita naisia tarjosi lauantaishoppailijoille traktaatteja islamista. Esitepöydän edessä luki isolla ”Learn about Islam here” (Opi islamista täällä). Toisaalla seisoi muslimimiehiä kyltin vieressä, jossa luki: ”Why did God make you?” (Miksi Jumala teki sinut?). Välissä seisoi poikia ja tyttöjä perinteisissä muslimiasuissa. Toisella korvalla kuulin yhden miehen kysyvän kadunkulkijalta, tahtooko tämä palaa helvetin tulessa. Oli selvästi otettu oppia joidenkin kristittyjen katuevankeliointitaktiikoista.
Kun minulle tarjottiin islam-traktaattia, kieltäydyin sanomalla: ”Ei kiitos, olen kristitty.” Minulla ei ollut aikaa jäädä keskustelemaan sen pidempään ja arvelin, että antaisin ainakin tämän lyhyen perustelun kieltäytymiselleni. Muslimimies kuitenkin tarttui tilaisuuteen huutamalla innokkaasti perään: ”Selvä, sitten voinkin kysyä, ketä oikein palvot?” Käänsin päätäni ja vastasin samalla eteenpäin kulkien: ”Jeesusta Kristusta!” Keskustelu loppui siihen. Menetetty tapaus, mies varmaan ajatteli.
Lontoon kahdeksasta miljoonasta asukkaasta jopa miljoonan on arveltu olevan muslimeja. Kyseessä on maan nopeimmin kasvava uskonto. Islam tarjoaa ihmisille suoria vastauksia, toisin kuin monin paikoin maallistunut, vähintäänkin kovin jakaantunut ja vain harvan britin elämää koskettava valtionkirkko.
Kristillisistä kirkoista kasvavat ne, joilla on samoin antaa selkeitä vastauksia selkeisiin elämän peruskysymyksiin. Roomalaiskatolisessa sunnuntaimessussa käy jo enemmän väkeä kuin anglikaanisissa kirkoissa. Myös Raamatun arvovaltaa painottavat evankelikaaliset seurakunnat kasvavat, niin valtionkirkon sisällä kuin sen ulkopuolella. Liberaali kristillisyys puolestaan menettää asemaansa vaikka näkyykin vielä mediassa.
Mutta mitkä ovat parhaita tapoja tavoittaa ihmisiä Kristus-sanomalla? Raamattu tuhannelle käteen ja sillä hyvä? Piiloviesti ”matkamuiston” rivien välissä? Vai olisiko jokaisen kristityn parasta evankelioida siellä missä on, työssä, opinnoissa, vanhainkodissa tai koulussa – elämällään, valinnoillaan ja ihmisten omista kysymyksistä lähtevillä keskusteluilla. Ehkä joskus jopa kysymällä lähimmäiseltä: lähdetkö kanssani kirkkoon kuulemaan lisää?
