Kirjoittanut
Maalaistytön muisteluksiaHelmikuinen päivä oli laskemassa mailleen eräässä afrikkalaisessa pääkaupungissa, kun selvisin lopulta jokapäiväiselle kävelylenkilleni. Oli lumoavan punainen hetki. Olin vaihtanut jo edellisenä päivänä muutaman sanan erään somalipakolaisen kanssa, ja nyt hän tuli taas juttelemaan kanssani. Mies kertoi, että hänen parivuotias tyttärensä makaa tajuttomana malariakohtauksen kourissa. Lapsi ei ollut syönyt mitään vuorokauteen. Pakolaiset olivat linnoittautuneet tärkeän hallintorakennuksen ympärille hökkeleihin, joita voisi kuvata isohkoiksi koirankopeiksi. Malariasääsket söivät heitä yökaudet.
Näin, miten keskustelukumppanini vaimo istui kadun varrella selkä muuria vasten lapsen retkottaessa tajuttomana hänen sylissään. Näin myös hädän tuon nuoren äidin silmissä. Isä ei pyytänyt apua, mutta totesi yksinkertaisesti, ettei heillä ollut varaa lääkkeisiin. Paljonko ne maksaisivat, tiedustelin. Niin ja niin paljon, vastasi isä. Laskin päässäni: se tekee 25 euroa. En halunnut antaa rahaa, joten ehdotin, että lähtisimme yhdessä apteekkiin. Pimeä oli tulossa, ja tiesin, että vierastalon porttivahti hermostuisi, jollen tulisi kävelyltä takaisin valoisaan aikaan. Mutta en voinut kulkea kuolemansairaan lapsen ohi – en usko, että yksikään kristitty minun asemassani olisi sen tehnyt.
Apteekki ei ollut kaukana. Myyjätär asetti tiskille kolme lääkettä, jotka maksoivat kaksi kertaa enemmän kuin isä oli arvellut: 50 euroa! Sanoin, että tämä on kyllä liikaa, valitkaa nyt tehokkain lääke päältä ja jättäkää jotakin muuta pois. Kun rupesin latomaan tuhatlappusia tiskille, huusivat somalimies ja myyjä kuorossa, että ei nyt hyvänen aika noin paljon! Kävi ilmi, että he tarkoittivatkin viittä euroa. Maassa oli juuri ollut rahan uudistus, ja ihmiset olivat ihan sekaisin nolliensa kanssa. Kaikki lääkkeet siis ostettiin.
Somali-isä saatteli minut kirkon vierastalon portille saakka. Hän kertoi, että joku ulkomaalainen opettaa hänelle salaa Uutta testamenttia, ja itse asiassa hän uskookin Jeesukseen, vaikkei ole tunnustanut sitä vielä vaimolleenkaan. En ole ihan varma siitä, pitikö tuo juttu paikkansa, vai tahtoiko isä vain miellyttää minua. Sanoin miehelle, että jos hän oli rukoillut Jeesusta lapsensa puolesta, niin tämä oli nyt rukousvastaus. Jeesus osoitti hänelle, että hän tahtoo ja voi tuota pakolaisperhettä auttaa.
Porttivahti tähyili onnettomana sinne päin, minne olin hävinnyt, mutta me ilmestyimmekin hänen eteensä vastapäiseltä suunnalta. Hyvästeltyäni somali-isän en voinut enää tehdä muuta kuin rukoilla: Herra, käytä sinä niitä lääkkeitä pienelle pakolaistytölle elämäksi. Paranna hänet, ja anna koko perheelle usko sinuun!
Seuraavana tai sitä seuraavana päivänä näin tyttösen kirmaisevan kadulla muiden lasten seassa pirteänä kuin peipponen. Ja miten kiitollisen hymyn nuori muslimiäiti minulle soikaan…
Mutta entäpä jos ne lääkkeet olisivatkin maksaneet kokonaista 50 euroa?
