Onko luterilainen kirkko kadottanut avioliiton teologisen ytimen?

Viime vuosien Suomen evankelis-luterilaista kirkkoa koskenut avioliittokeskustelu on näyttänyt siltä, että käsitys avioliitosta olisi teologisessa mielessä kirkossa varsin ohut. Käydyn keskustelun ja erilaisten puheenvuorojen perusteella avioliiton merkitys tuntuisi kulminoituvan joko tietynlaisen yhteiskunnallisen järjestyksen ylläpitämiseen tai sitten puolisoiden välisen rakkauden vuorovaikutuksen korostamiseen. Näillä molemmilla puolilla tarkoitetaan varmasti hyvin erilaisia asioita. En mene niihin sen syvemmin, sillä nähdäkseni avioliiton teologinen ydin on jossakin aivan muualla. Totean näin alkuun vain, että mikäli luterilainen avioliittokäsitys jää tälle tasolle, ei olekaan ihme, jos avioliittokäsitystä ollaan valmiita muuttamaan ajan hengen mukaan.

Katolisessa tai ortodoksisessa teologiassa kysymys avioliitosta on paljon laajempi ja syvempi. Näiden kirkkojen kautta voimme nähdä, että avioliitolla on kristillisessä teologiassa perinteisesti ollut varsin syvä ja laaja-alainen teologinen pohja ja merkitys. Avioliitto ei ole vain kahden osapuolen välinen sopimus, jolle pyydetään Jumalan siunausta. Se ei myöskään ole vain rakkaudellinen vuorovaikutussuhde puolisoiden välillä, johon Jumala on sitoutunut. Avioliiton teologinen merkitys aukeaa syvimmin luomisteologisesta ja pelastushistoriallisesta näkökulmasta käsin. Käyn tässä kirjoituksessani läpi omaa ymmärrystäni avioliiton teologian syvimmästä sisällöstä.

Avioliitto luomisen jatkeena ja liittoteologia

Kun katsomme Jumalan luomistyötä 1. Mooseksen kirjan alussa, huomiomme avioliiton näkökulmasta tulisi nähdäkseni kiinnittyä siihen, mitä Jumala tekee luomistyönsä päätteeksi – hän itse vetäytyy levolle luomistyöstään ja asettaa avioliiton luomistyönsä jatkeeksi. Avioliitolla on näin luomisteologinen merkitys. Luominen saa avioliiton kautta jatkua. Luomisen jatkumiseksi on asetettu avioliitto, jonka osapuolina ovat mies ja vaimo. Jason Lepojärvi avaa kirjassaan Ruumis Jumalan kuvana Johannes Paavali II:n teologiaa tästä ihmisen alkutilassa tapahtuvasta hetkestä. JPII:n mukaan Jumalan kolminaisuus kutsuu ihmistä liittymään tähän kolminaisuuden sisäiseen rakkauden vyyhtiin, joka purkautuu ulos luomisena. Luominen on rakkauden näkyväksi tekemistä ja vanhemmuus elämän antamista. Näin mies ja vaimo liittyvät avioliitossa tähän Jumalan rakkauden ulos purkautuvaan ilotulitukseen.

Jumalan luomistyöhön liittyminen ei ole kuitenkaan vain jälkeläisten kartuttamista sinänsä. Avioliiton merkityksen ydin on Jumalan lasten määrän kartuttamisessa. Jumala loi ihmisen omaksi kuvakseen.

Avioliitto luomisen jatkeena on siis mitä syvimmässä määrin Jumalan kuvana olemista ja hänen lastensa määrän lisäämistä.

Avioliiton teologiassa on linkki kaitselmuksen teologiaan. Sana kaitselmus viittaa paimen-terminologiaan. Kaitselmusteologian kautta pyritään ymmärtämään sitä, kuinka Hyvä paimen kaitsee laumaansa, ravitsee sitä, varustaa sitä uusilla jäsenillä ja johtaa sen lopulta ikuiseen elämään. Tämä toimii mielestäni oleellisena avaimena sille, miten avioliiton olemusta osana pelastushistoriaa olisi mielekästä tulkita.

Lankeemus ajoi ihmisen eroon yhteydestä Jumalan kanssa. Jumalan lapseudesta ihmiskunnan joukossa luovuttiin. Jumala teki kuitenkin Abrahamin kanssa liiton, jotta yhteys voisi näin Jumalan aloitteesta palautua. Tämän liiton sinetiksi Jumala asetti ympärileikkauksen. Jumalan lasten kartuttamisen, liiton piiriin kuuluvien jäsenten lisäämisen, ytimessä olisi jälleen avioliitto. Jumalan lupaukset kohdistuivat tämän liiton piirissä oleviin jälkeläisiin. Jumalan pelastussuunnitelma sai nyt aivan erityisellä tavalla alkaa toteutua liiton piiriin syntyneiden jälkeläisten kautta.

Voimme huomata, että Jumala näin liitti yksilöitä osaksi tätä liittoa ilman yksilöiden omaan valintaan perustuvaa päätöstä. Syntyneet jälkeläiset tulivat osallisiksi liitosta. Myös Israelin kansan keskuuteen otetut orjat tuli ympärileikata, toisin sanoen ottaa osallisiksi lupausten liittoon. Tämä ei kuitenkaan tarkoittanut sitä, että liiton kansan jäsenet olisivat aina olleet uskollisia liitolle. Jumala ei silti antanut lupausten väistyä, vaan antoi tästä kansasta viimein nousta luvatun Messiaan, Vapahtajan, Jeesuksen Kristuksen.

Osallisuus Kristukseen

Tämä Messias julisti:

Ei kukaan pääse Isän luo muutoin kuin minun kauttani. (Joh. 14:6)

Kristittyjä ja kristillistä seurakuntaa onkin Uudessa testamentissa kuvattu Jumalan uudeksi liittokansaksi todellisen ympärileikkauksen, Pyhän Hengen ympärileikkauksen kautta:

Oikea juutalainen ei ole se, joka on juutalainen ulkonaisesti, eikä oikea ympärileikkaus ole se, joka on ulkonaisesti näkyvänä ruumiissa. Oikea juutalainen on se, joka on juutalainen sisimmässään, ja oikea ympärileikkaus on sydämen ympärileikkaus, jota ei saa aikaan laki, vaan Henki. Tällainen juutalainen saa kiitoksen Jumalalta, ei ihmisiltä. (Room. 2:28–29)

Tämä uusi ympärileikkaus tulee meille Nooan esikuvan mukaisesti kasteessa. Tuolloin vain muutama ihminen pelastui arkissa veden kantamana. Näin emme nytkään pelastu omaan ansioomme perustuen. Meidät pelastaa nyt kaste, koska Jumala on tehnyt kanssamme hyvän omantunnon liiton, näin Pietari ensimmäisessä kirjeessään kuvaa. (1. Piet. 3:20–21) Niin kuin Abrahamin kanssa tehdyn liiton, myös tämän oikean ympärileikkauksen liiton osallisuuteen tullaan ilman omaa ansiota, kuten Pietari kirjoittaa.

Merkittävin muoto tähän oikean ympärileikkauksen liiton yhteyteen päätymiseksi on kristinuskon historian aikana ollut kristillinen avioliitto, jonka kautta vastasyntyneet on otettu kasteessa kirkon yhteyteen, toisin sanoen, osaksi Kristuksen ruumista. Kristuksen kaste- ja lähetyskäskyn mukaisesti kastetta on seurannut opetus siitä uskosta, jonka osallisuuteen on saatu kasteessa tulla. Seurakunnan yhteisessä ehtoollisessa Kristus on itse vahvistanut tätä jäsenten yhteyttä itseensä ja samalla yksilöiden yhteyttä toisiin Kristuksen ruumiin jäseniin.

Niinpä tärkeän näköalan avioliiton kuvasta Kristuksen ja hänen morsiamensa (kristillisen kirkon) välisen suhteen ilmentäjänä sanoittaa Paavali Efesolaiskirjeensä viidennessä luvussa. Avioliitto tuo ihmisen arkeen opin siitä rakkaussuhteesta, joka Kristuksella kirkkoonsa on. Mies rakastakoon vaimoaan niin kuin omaa ruumistaan ja vaimo kunnioittakoon miestään – näin yksi liha saa kukoistaa ja tuottaa hedelmää. Aviopuolisot tulevat yhdeksi lihaksi vapaaehtoisen, vastavuoroisen antautumisen kautta. Samoin Kristus rakasti morsiantaan niin paljon, että antoi henkensä sen puolesta. Morsiamen vastaus on ottaa tämä lahja, toisin sanoen Kristus, vastaan Ylkänään. Jokainen kirkon viettämä ehtoollinen on vapaaehtoista ja vastavuoroista antautumista – Kristus antaa morsiamelle ruumiinsa ja verensä rakkaudestaan häneen, ja morsian ottaa sen ylistäen vastaan nauttien sen. Näin morsiamesta tulee yksi liha Kristuksen kanssa, Kristuksen ruumis. Samoin Kristuksen ruumiin jäsenet yhtyvät Kristuksen kautta toinen toisiinsa. Tämä yhteys vahvistuu joka kerta ehtoollista vietettäessä.

Jumala on siunannut ja pyhittänyt avioliiton Jumalan lasten määrän kartuttamiseksi

Nämä kuvat ympärileikkauksesta niin Vanhassa kuin Uudessakin testamentissa ovat oleellisia avioliiton ymmärtämisen kannalta. Summaan lyhyesti edellä sanotun: Avioliiton asettamisen myötä Jumala on jatkanut luomistyötään Aadamin ja Eevan siemenessä, jolloin Jumalan lasten määrä on saanut karttua. Abraham sai lupauksen liiton kansan jälkeläisistä, joita on oleva kuin tähtiä taivaalla. Tämä lupaus siis oli toteutuva avioliiton synnyttämänä. Liiton kansan joukosta luvattu Messias oli saapuva – Jumala itse syntyi ihmiseksi keskellemme. Hänen sovitustyönsä, kuolemansa ja ylösnousemuksensa, myötä Jumalan kansa sai todellisen yhteyden Jumalaan ihmiseksi tulleessa Vapahtajassa. Tähän todelliseen yhteyteen ei tultu enää lain ympärileikkauksen, vaan Hengen ympärileikkauksen, kasteen kautta.

Tämä uuden ympärileikkauksen, kasteen vastaanottaneiden yhteys ja leviäminen kaikkeen maailmaan on synnyttänyt paikallisseurakuntia aina siellä, missä evankeliumi Jeesuksesta Kristuksesta on otettu vastaan kasteen kautta. Näissä paikallisseurakunnissa Jumala on kartuttanut Kristuksen ruumiin jäsenmäärää avioliiton myötä. Jumala on avioliiton siunannut ja pyhittänyt lastensa määrän kartuttamiseksi. (Luterilaiset tunnustuskirjat ovat todenneet avioliiton olevan ennen kaikkea maallinen järjestys. Tämä nostaa esiin kysymyksen, ovatko tunnustuskirjamme ohittaneet avioliiton todellisen merkityksen.) Kristillisen seurakunnan yhteyteen syntyneet ovat päässeet suoraan osallisiksi Kristuksen sovitustyöstä kasteessa. Kastetta on Kristuksen käskyn mukaisesti kuulunut siis seurata opetus, huolimatta siitä, että nykyisellään kasteopetustyö usein monilta osin jää toteutumatta. Kasteopetuksen laiminlyöminen on Kristuksen oman ohjeen laiminlyömistä.

Avioliitto on siis se ensimmäinen liitto, jonka kautta Jumalan oli määrä lastensa määrää kartuttaa luomistyönsä päätteeksi. Syntiinlankeemus on kuitenkin tehnyt muutamia mutkia tähän alkuperäiseen tarkoitukseen. Siksi kaikissa avioliitoissa ei synny Jumalan lapsia, toisin kuin Jumala oli alussa tarkoittanut.

Täytyy toki todeta, että myös ei-kristillinen avioliitto toteuttaa miehen ja naisen välillä samaa Jumalan tarkoittamaa luomisjärjestystä yhteiskunnan rakennukseksi, joka Jumalan nimessä sidotussa liitossa toteutuu. Tästä kirjoittaa Martti Luther hienosti Isossa katekismuksessaan:

Jo alussa hän on asettanut avioliiton kaiken muun edelle ja luonut miehen ja vaimon erilaisiksi juuri avioliittoa varten, ei haureuteen, vaan pysymään yhdessä, olemaan hedelmällisiä, synnyttämään, ruokkimaan ja kasvattamaan lapsia Jumalan kunniaksi. Siksi Jumala onkin siunannut avioliittoa mitä runsaimmin, enemmän kuin mitään muuta säätyä. Lisäksi hän on lahjoittanut aviosäädyn menestykseksi kaiken, mitä maailmassa on, jotta se saisi todella hyvän ja runsaan huolenpidon. (Iso katekismus, Kuudes käsky)

Teologisessa mielessä avioliitto ei jää sopimukseksi kahden ihmisen välillä. Se on Jumalan asettama ja hän käyttää avioliittoa vapaudesta käsin. Tämän liiton Jumala pyhittää kun se solmitaan hänen nimessään. Hänen nimessään solmittu avioliitto tuottaa kristillisen kirkon uusia jälkeläisiä jotka saavat kasteen ja jota seuraa kasteopetus. Tästä syystä kristillistä avioliittoa ei voida pitää mielivaltaisena sopimuksena esimerkiksi kahden samaa sukupuolta olevan rakastavaisen välillä. Jälkeläisten tuottaminen yhdeksi lihaksi tulemisen kautta on uskollisuutta Jumalan liitolle. Jälkeläisten myötä Jumalan tahto, Kristuksen ruumiin kasvu, saa toteutua. Näin kristillinen sanoma saa levitä sukupolvelta toiselle.

Entä sitten, kun jälkeläisiä ei syystä tai toisesta synny? Tämä ei poista kristillisen avioliiton perimmäistä luonnetta jossa mies ja vaimo tulevat yhdeksi lihaksi. Voimme yhtälailla kysyä, että jos Jumala kykenee pelastamaan sellaisen, jota ei ole kastettu, onko kaste silloin pelastuksen kannalta tärkeä. Molempiin kysymyksiin voimme vastata samalla tavalla: Kaste, samoin kuin avioliitto, ovat Jumalan asettamia, joiden kautta hän välittää armoaan. (ks. kasteesta esim. 1. Piet. 3:18–22) Tämä ei vielä tarkoita sitä, etteikö hän voisi armoaan muullakin tavoin välittää, mutta nämä muut tavat Kaikkivaltiaan toimista eivät ole meidän tiedossamme rajallisuutemme vuoksi.

Jos siis miehen ja naisen välisessä liitossa ei jälkeläisiä syystä tai toisesta synny, se ei tarkoita sitä, etteikö jälkeläisten saaminen olisi perimmäinen avioliiton tarkoitus. Kristillisen kirkon jäsenten välisissä Jumalan pyhittämissä avioliitoissa jälkeläisten saaminen on siis Kristus ruumiin kasvattamista, liiton kansan kartuttamista, Jumalan pelastustyön väline. Onko siis luterilaisuus hylännyt avioliiton armonvälineluonteen, kun se ei ole pitänyt avioliittoa sakramenttina? Tämä kaikki avaa myös kysymyksen siitä, onko kristillistä avioliittoa edes olemassa, jos sitä ei ole solmittu Jumalan nimessä. Voidaan samalla kysyä, että jos avioliitto ja sitä kautta kaste- ja lähetyskäsky eivät ole enää kirkolle merkityksellisiä, onko kirkko sitten luopumassa Kristuksen morsiamen luontaisesta kasvusta?