Kirjoittanut
Post-doc tutkija Helsingin yliopistossa ja opettaja IK-opiston Helsingin kampuksella.Onko sinulla henkilökohtainen suhde Jeesukseen?
Tämä on herätyskristityn tapa kysyä, oletko kristitty. Et siis mikään kulttuurikristitty, vaan uudestisyntynyt tosiuskova.
Etenkin me helluntailaiset viljelemme henkilökohtaisen jeesussuhteen ja jumalasuhteen käsitteitä. Mutta en ole ihan varma, mitä itse kysymykseen vastaisin. Minun on vaikea hahmottaa uskoani vastavuoroisena suhteena persoonan kanssa, jota en ole nähnyt tai kuullut, enkä muutoinkaan aistinut.
Olen siitä huono helluntailainen, että minulla on ollut korkeintaan yksi tai kaksi Jumalan kohtaamisen kokemusta. Useammin olen jäänyt tyhjin käsin.
Teini-ikäisenä olin Jyväskylän helluntaiseurakunnan varhaisnuorten kuoron kanssa laulamassa muistaakseni Nastolassa. Siihen aikaan nuorisoporukassamme tapahtui paljon karismaattisia ilmiöitä, kielilläpuhumista ja kaatuilua. Myös Nastolan helluntaiseurakunnan lavalla joku tipahti lattiaan kesken laulun. Pyörtyminen saattoi johtua luonnollisista syistä, mutta tätä naturalistista tulkintaa ei minulle kukaan kertonut.
Toivoin, että Jumala koskettaisi minuakin. Tilaisuuden jälkeen, kun muut kuorolaiset jonottivat pullaa, polvistuin alttarille. Joku tuli rukoilemaan puolestani. Esitin toiveeni. Rukoilimme. Mitään ei tapahtunut. Vartin päästä tuo armias sielu kyllästyi rukousvartiooni ja lähti pullan perään. Minä jatkoin polvitiellä. Ei vieläkään mitään. Kahden tai kolmen vartin jälkeen minuakin alkoi turhauttaa ja murruin kyyneliin.
Hyvältä sekin tuntui. Kyyneleet eivät koskaan ole irronneet minulta helposti. Kerran Schindlerin listan lopputeksteissä sain puristettua yhden ”öhöön”. Kirosin heti perään, kun ei enempää irronnut. Kuitenkin epäilen, voiko turhautumisitkua laskea Jumalan kohtaamiseksi.
En myöskään ole koskaan kuullut Jumalan puhuvan minulle. Olen kyllä yrittänyt. Yliopistossa eräällä teologian opiskelijakollegalla oli linja yläkertaan auki 24 tuntia vuorokaudessa. ”Juttelen tässä Isälle”, oli hänen yleisin vastauksensa kysymykseen ”mitä hommaat”. Päärakennuksen rukouskammiossa yritimme saada minunkin operaattoriani toimimaan. Lopputuloksen arvaatte.
Hengellisyyteni ei ole ollut sellaista, jossa kokisin vastavuoroisuutta Jumalan kanssa. Rukoukseni on minun puheluani yläkertaan. Ja monologia ei ole suhde.
En tietenkään ole ainoa, joka kärsii jumalasuhteen puutteesta tai valjuudesta. Ongelmaa kutsutaan myös Jumalan kätkeytymiseksi. Psalmisti rukoilee, ”Herra, miksi olet niin kaukana, miksi kätket kasvosi meiltä ahdingon aikana?” (Ps. 10:1). Keskiajalla elänyt mystikko Ristin Johannes puhui sielun pimeästä yöstä. Äiti Teresa vuodatti päiväkirjoihinsa kokemustaan Jumalan hylkäämäksi tulemisesta. Ilmiötä kuvataan myös Martin Scorcesen elokuvassa Silence. Siinä Jumala pysyttelee hiljaa silloinkin, kun vainottujen japanilaiskristittyjen pariin päätynyt jesuiittapappi etsii ratkaisua kysymykseen, tulisiko hänen antaa paikallisten kristittyjen kidutuksen jatkua vai pilkata Jeesusta, jolloin vainoajat antaisivat kristittyjen olla.
Laiskuuden synti olisi luonnollinen selitys ongelmaani. Ehkä en janoa tarpeeksi Jumalan läheisyyttä. Mutta jos Ristin Johannes ja Äiti Teresa kärsivät samoista vaivoista, en osaa oikein laittaa ongelmaa kokonaan synnin piikkiin.
Ongelma voi johtua myös psyykkeestäni. Mentalisointi on tärkeä kognitiivinen kyky niin ihmissuhteissa kuin rukouselämässä. Se tarkoittaa kykyä tulkita toisten käytöstä kuvittelemalla heille mentaalisia tiloja kuten uskomuksia, tunteita tai haluja.
Luemme toistemme ilmeitä ja eleitä sujuvasti, naiset keskimäärin paremmin kuin miehet. Kaikkein heikoiten tällä alueella pärjäävät autismin kirjolla olevat. Heiltä mentalisointitaito puuttuu lähes kokonaan, ja ehkä siksi autistit harvemmin uskovat persoonalliseen Jumalaan. Vaikka en ole autismin kirjolla, pikkuveljeni on. Olen aina sanonut, että olen itsekin hieman kallellani samaan suuntaan.
Ehkä se, että minulla on rakoileva suhde uskon Kristukseen, on osasyy siihen, miksi olen ollut kiinnostunut historian Jeesuksesta. Opiskellessani helluntaiseurakuntien raamattuopistossa, Iso Kirja -opistossa, jossa nyt itse opetan, Jeesus-tutkija Matti Kankaanniemi herätti henkiin tutun ja tylsähkön evankeliumien hahmon. Historian Jeesuksen tutkimuksesta ja myöhemmin muustakin teologisesta jurnuttelusta tuli minulle keskeinen osa kristillistä identiteettiäni.
Suhde uskon Kristukseen tässä ja nyt on vertikaalinen suhde – eli alhaalta ylöspäin kulkeva – kun taas suhde historian Jeesukseen on horisontaalinen. Minulle usko ei ole henkilökohtainen suhde Jeesukseen niinkään kuin historiallinen suhde. Se on liittymistä lunastuskertomukseen, jonka huippukivenä on Jeesuksen elämä, ristinkuolema ja ylösnousemus (1. Kor. 15:1–7).
Vaikka traditio on helluntailaisille kirosana, minulle kristinusko on ennen muuta traditiota sanan parhaassa merkityksessä. Oppihistorioitsija Jaroslav Pelikan tiivistää sanan merkityksen erottaessaan sen traditionalismista. ”Traditio on kuolleiden ihmisten elävää uskoa”, sanoo Pelikan. ”Traditionalismi on elävien ihmisten kuollutta uskoa”.
En sentään tunne Uutta testamenttia niin huonosti, että väittäisin, ettei se puhu myös henkilökohtaisesta, elävästä, vertikaalisesta suhteesta Vapahtajaan. Johanneksen evankeliumin mukaan uskova on viinipuuhun kiinnittynyt oksa. Hän syö elämän leipää. Hänen sisällään on Kristuksen henki.
Toisaalta Johannesta kiinnostaa myös historian Jeesus, kuten uudempi tutkimus on osoittanut. Johanneksen mukaan suhde Jeesukseen on siis sekä vertikaalinen että horisontaalinen. Se on yhtäältä sitoutumista seuraamaan kerran elänyttä Galilean miestä sekä uskomista ensimmäisten kristittyjen tulkintaan hänen kuolemansa ja ylösnousemuksensa merkityksestä – tulkintaan, johon Jeesus itse epäilemättä opetuslapsiaan ohjasi. Se on toisaalta suhde uskon Kristukseen, joka Pyhän Henkensä kautta kohtaa minua ja sinua tässä ja nyt.
Toivon, että oma suhteeni uskon Kristukseen saisi lämmetä. Tiedän, että jumalasuhteen ongelmiin on myös lupa pyytää apua veljiltä ja sisarilta.
